KOLMAS ongelma: Reppureissaajat ja NELJÄS ongelma: sähkö

Noniin, nyt on taas muutaman tunnin yöunet takana ja kummasti jaksaa paremmin kirjoitella kun vielä muutama tunti sitten. Pitäisi kyllä harrastaa tuota nukkumista enemmän kuin nykyään, koska olen vähällä saada saman taudin kuin Heikillä ja mikäli se iskee nyt, kun edessä on kellon ympäri ja läpi yön istumista Regular class -paikoilla - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Regular class oli halvinta mitä pystyi saamaan. Yli 12 tunnin junamatka Khabarovskista Vladivostokiin maksaa vajaat parikymppiä euroissa per nuppi. Oletettavasti luvassa on siis oikeasti kova penkki vailla edes mahdollisuutta mennä makuuasentoon.

Aika menee tällä matkalla niin nopeasti, että tuntuu vähän turhauttavalta se ettei kaupungeissa ehdi tehdä juuri mitään. Kun lopulta löydämme tarpeeksi halvan hotellin, johon pikkuruinen budjettimme riittää, olemme niin hiestä märkiä ja väsyneitä, että on pakko mennä ensin perusteelliselle pesulle ja sen jälkeen levätä hieman makaamalla piikkimatolla, joka auttaa kummasti jumiutuneisiin lihaksiin. Kun nämä toimenpiteet on tehty, on kello niin paljon, että on pakko alkaa etsimään ruokaa. Ja kun ruokaa on saatu, on kello jo niin paljon että kaikki kaupat ovat kiinni ja kadut pimeinä. Ja kun kello on paljon ja matkan rasitukset painavat, alkaa väsyttää. Kaikki tämä on luonnollista mutta turhauttavaa. Olisi niin paljon kaikkea mitä voisi tehdä enemmän, nähdä enemmän, kokea enemmän, levätä enemmän ja syödä paremmin. Aika menee siihen, että etsii yöpaikkaa, ruokaa, juomaa ja vessaa. Tämä kaikki oli toki tiedossa etukäteen jo aikaisempien reilausmatkojeni kokemusten pohjalta.

Nyt on kuitenkin pakko hyväksyä se, että aika on rajallista ja pakko on ottaa siitä irti niin paljon kuin vain ehtii ja kykenee. Ja voi lohduttaa itseään sillä, että kaupunkeihin voi aina palata ja ensi kerralla voi olla viisaampi siinä, että viipyy yhdessä paikassa pidempään. Nyt on olosuhteiden pakosta joutunut tekemään aika tiukan aikataulun, että ehtii ajoissa Japaniin ripustamaan näyttelyä.

Mutta asiaan, josta minun piti alunperin tässä puhua. Reppureissaajiin, tai ainakin meihin, suhtaudutaan täällä hyvin epäilevästi. Meille yritetään joko myydä hotellien kalleinta huonetta tai sanotaan ettei tilaa ole. Onneksi on Lonely Planet joka ohjeistaa meitä oikeiden hintojen suhteen. Ehkä räikeimmän esimerkin koimme täällä Khabarovskissa eilen. Saavuimme hiestä valuvina ja kahden ja puolen vuorokauden junareissaamisen seurauksena rähjääntyneinä valitsemamme hotellin respaan, jossa työntekijä tiskin takana katseli meitä kuin halpaa makkaraa päästä jalkoihin, jonka jälkeen ilmoitti tiukasti ettei heillä ole tilaa. Katsoimme Heikin kanssa toisiamme ja tiesin työntekijän valehtelevan. Hän ei vain halunnut meitä asiakkaakseen rähjäisen ulkomuotomme tähden. Hotellissa oli sentään 200 huonetta eikä aulassa istunut ketään. Puuskahdin epätoivoisena ja kysyin työntekijältä tietäisikö hän sitten lähistöltä mitään toista hotellia, joka ei olisi kovin kallis. Työntekijä ei ollut huomaavinaan vaan mulkoili meitä nenäänsä nyrpistellen kulmiensa takaa ja palveli juuri tiskillä olevaa asiakasta. Seisoimme siinä haisevina ja aloin pläräämään Lonely Planetia katsoen epätoivoisena muiden hotellin hintatasoa. Se oli vain yksinkertaisesti liikaa.

Olimme juuri yrittäneet saada omaa huonetta rautatieaseman resting roomeista, mutta olimme hylänneet tarjouksen, jossa meidän olisi pitänyt olla eri huoneissa ja jakaa se lisäksi 5 muun miehen tai naisen kanssa. Lisäksi rautatieaseman hostellin työntekijä yritti kiristää meiltä kaksinkertaista hintaa. Olimme siis maksaneet siitä, että pääsemme taksilla toiseksi halvimpaan majoituspaikkaan ja sitten meitä kohdeltiin sielläkin tällä tavalla. Emme lähteneet respan edestä mihinkään vaan seisoimme siinä pläräämässä kirjaamme. Olimme jo luovuttamassa, kun työntekijä sanoi lopulta että hänellä olisi sittenkin yksi huone vapaana. Kun kysyimme huoneen hintaa, se oli yli 2400 ruplaa. Matkaoppaan mukaan hotellin kahden hengen huoneet olivat kaikki 1700 ruplaa. Kyse oli siis puhtaasti huijaamisesta. Mikäli ottaisimme tuon huoneen, ei meillä olisi enää varaa yöpyä missään Vladivostokissa. Keskustelimme asiasta Heikin kanssa ja hikikarpaloita valui ohimoiltani ja rinkka painoi kuin synti. Kohta työntekijä puhui taas. Hän kysyi, että kuinka pitkään me mahdamme viipyä. Kun kerroin hänelle, että kyseessä on yksi ainut yö ja että aivan varmasti lähdemme huomenna, hän alkoi plärätä kansiotaan. Hänellä olisi sittenkin vapaana toinenkin huone. Hinnaksi tälle hän sanoi 1820 ruplaa. Otimme huoneen. Vaikka sekin oli aivan takuulla hieman ylihinnoiteltu, oli se parasta mitä pystyimme sillä hetkellä saamaan. Ja joka tapauksessa huoneen hinta jäi nyt noin 45 euroon.

Toinenkin ongelma on ollut monissa yöpaikoissa ja junissa. Sähköä on lähes mahdotonta saada. Hotellihuoneissa on kyllä sähköpostokkeita, mutta monikaan niistä ei toimi. Sama homma on junassa. Minulla olisi siellä vaikka kuinka paljon aikaa kirjoittaa blogia ja työstää kuvia, mutta kun siellä olevat sähköpistokkeet ovat neuvostoaikaisia - ne eivät joko toimi tai ne ovat 50V-jännitteellä. Mikään nykyaikainen sähkölaite ei tietenkään reagoi näin pieneen jännitteeseen - lukuunottamatta vaunusiivoojan imuria, joka on neuvostoaikainen mööpeli.

Olen nyt kirjoittanut tätä tekstiä jossakin hotellin alakerran juppikahvilassa, jossa netin käyttöä rajoitetaan ja tämä ei anna julkaista tekstejä eikä laittaa kuvia tai videoita. Rajoituksen vuoksi olen joutunut kirjoittamaan tekstiä jo kolmeen kertaan, mikä on hyvin turhauttavaa koska aika on muutenkin hyvin rajallista. Lisäksi netin käyttö taitaa maksaa. Siirrymme siis jonnekin muualle ja toivon että ehdin vielä päivittää blogia ennen kuin lähdemme kohti Vladivostokia.