Omsk – Oh My Suomalaiset Kummajaiset!

Saavuimme Omskiin suhteellisen myöhään. Heikki oli tutustunut junassa erään hyvin mukavan ja avuliaan Dmitrin kanssa, joka puhui loistavaa englantia ja hän lupasi auttaa meitä missä vain ikinä tarvitsemme.

Dmitri opastikin meitä ihan kädestä pitäen. Hän lupasi auttaa meidät haluamaamme yöpaikkaan ja jopa soitti sinne puolestamme ja kysyi onko siellä tilaa. Dmitri juoksi edellä ja me ähelsimme ja puuskutimme rinkkojemme kanssa perässä. Muut Omskilaiset pällistelivät meitä suu auki kuin vierasta sikaa ja päät kääntyivät suuntaamme joka puolelta tietämättä miten meihin pitäisi oikein suhtautua. Olo oli kuin ulkoavaruudesta pudonneella alienilla. Dmitri opasti meidät piskuiseen minibussiin, joka toimi paikallisbussina ja ahtauduimme rinkkojemme kanssa sisään hiestä valuen. Muut bussimatkustajat katselivat meitä naureskellen, mutta he olivat erittäin ystävällisiä ja kertoivat jopa miten bussimatka täytyy maksaa. Rahat vain ojennettiin bussikuskin nenän eteen ja hän antoi tarvittaessa vaihtorahan. Eräs matkustajista oli niin ystävällinen, että jäätyään samalla pysäkillä pois, hän kysyi venäjäksi minne olemme menossa ja minä änkytin venäjänkielisen hotellin nimen. Lopulta aikamme solkattuamme hän lähti opastamaan meitä ja vei meidät sisälle hotelliin asti. Hän jopa antoi meille 4 pientä omenaa matkaevääksi, jotka hän kaivoi omasta ruokakassistaan. Olin niin liikuttunut tästä pyyteettömästä ystävällisyydesta, etten tiennyt kuinka häntä oikein tarpeeksi kiittäisin.

Hotellin rouva oli erittäin mukava ja hän pyysi meitä ensin laskemaan kantamuksemme maahan ja vasta sitten asioimaan kanssaan. Kesken pyynnön hän kuitenkin muutti mieltään ja pyysi meitä suoraan hotellihuoneeseen. Matkalla sinne hän pyysi minua muistamaan erään luvun. Se oli 2450. Painoin luvun mieleeni ajatellen sen olevan huoneemme numero. Ihmetellen astuin ovesta sisään ja huomasin huoneen numeron olevan 8. Laskimme kantamuksemme hotellihuoneen tilavaan olohuoneeseen ja rouva esitteli minulle paikat perusteellisesti, jopa yksi kylpytakkikin sisältyi huoneen varustukseen. Juostuamme rouvan perässä takaisin receptionin tiskille ja rouvan lappaessa lisää varustuksia Heikin käsivarsille, Heikki lopulta kysyi minulta mikä on huoneen hinta. Sanoin ettei siitä ole ollut vielä puhetta, kunnes molemmat tajusimme mikä tämä salaperäinen luku 2450 oli. Rouva oli juuri myymässä meille jotellin kalleinta huonetta. Hädissäni sänkötin venäjää, suomea, ruotsia ja ties mitä sekaisin, kunnes sain itseni kasattua siinä määrin, että kysyin rouvalta huoneen hintaa. Rouva katsoi minua kuin Neanderthalilaista ja sanoi mystisen luvun, jonka oli juuri minulle opettanut. Sönkötimme nyt Heikin kanssa kilpaa ja aloin kaivaa Lonely Planetin sanakirjasta sopivaa lausetta tilanteeseen (”Onko teillä halvempaa huonetta”). Näytin rouvalle lauseen sormellani edes yrittämättä sönkätä sitä sianvenäjälläni. Rouva ajautui mietteliääseen tilaan ja näytti hyvin harmistuneelta. Lopulta hän kirjoitti paperilapulle toisen mystisen luvun. Se oli 1900. Minä puolestani näytin rouvalle Lonely Planetin ilmoittamaa hintaa kahden hengen huoneesta (1700), jolloin rouva pudisteli päätään ja elehti kaikkien halpojen huoneiden olevan täynnä. Päätimme lopulta ottaa rouvan toisen ehdotuksen.

Kuten arvelinkin, rouva ei tietenkään antanut meidän jäädä tähän paraatihuoneeseen vaan hilasimme rinkat takaisin selkäämme ja kipitimme rouvan perässä käytävää eteenpäin. Rouvan antama huone oli lähes yhtä hyvä. Siinäkin oli oma olohuoneensa ja erillinen makuuhuone. Parisänkyjä oli jopa kaksi kappaletta. Ainoana miinuspuolena oli parisängyn keskellä oleva kivikova kohta sekä peittojen puuttuminen.

Käytyämme suihkussa oli jo melkein nukkumaanmenoaika. Asia luonnollisesti hieman harmitti, koska tarkoitus oli alun perin tutustua kaupunkiin hieman enemmän. Junasotkujen vuoksi asia meni kuitenkin näin eikä asialle voinut mitään. Lähdimme kaupungille samoilemaan ja etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Päädyimme paikalliseen kiinalaiseen ravintolaan, joka ilmoitti juuri sulkevansa. Ravintolan henkilökunta oli kuitenkin niin ystävällistä, että eräs heistä – hyvin nuori tyttö – sanoi että voi opastaa meidät paikkaan jossa voi sekä syödä, että käyttää ilmaiseksi nettiä.

Asia kuulosti loistavalta ja lähdimme tytön mukaan. Hän kuljetti meitä kikatellen pitkin Omskin katuja ja sanoi minua hassuksi kun matkin junan ääntä yrittäessäni demonstroida mitä halusin hänelle kertoa. Yritin kertoa tytölle punaisesta matkastani ja pyysin häntä antamaan minulle jotakin punaista, mutta tyttö sanoi olevansa niin väsynyt työpäivän jälkeen, ettei hänellä ollut antaa minulle mitään eikä hän jaksanut miettiä asiaa sen syvällisemmin.

Kerroimme tytölle, ettemme syö lihaa, mutta kala on ihan ok. Lopulta tyttöraasu toi meidät KFC:n eteen ja hyvästeli meidät halaten. Tyttö katseli peräämme nin, ettei meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin astua sisään ja kysyä olisiko heillä mitään missä ei ole kanaa. Vastaus ei yllättänyt – heillä ei ollut. Söimme siis ranskalaisia, joimme mohitoa ja päivitimme blogia.

Seuraavana aamuna olimme nin uupuneita, ettemme jaksaneet nousta tarpeeksi ajoissa ylös, että meillä olisi ollut aikaa rauhassa tutustua kaupunkiin. Alkuperäinen suunnitelmamme oli kävellä kaupungin halki rinkat selässä ja levätä välillä retkijakkaroilla. Nyt kello oli jo yhdeksän aamulla ja juna lähtisi puoli kahdentoista aikaan. Otimme siis taksin ja ajoimme rautatieasemalle, jossa ihmiset taas tuijottivat meitä niin suu auki, että he lähes törmäilivät pylväisiin ja toisiinsa eivätkä he olisi huomanneet, vaikka kottarainen olisi tehnyt heidän suuhunsa pesän. Kaikesta kummastelusta huolimatta kaikki ihmiset olivat ystävällisiä. Maksoimme ökyhintaisen matkatavarasäilytyksen ja riensimme kuvaamaan rautatieaseman edessä olevaa Lenin-patsasta. Patsaita on kaupungissa kaiken kaikkiaan viisi, mikä oli syy siihen minkä vuoksi valitsimme kaupungin yhdeksi etapiksi. Tällä lyhyellä piipahduksella ehdimme bongata niistä kaksi.

Omsk – Ulan-Ude

Junamatka Omskista Ulan-Udeen tuntui alkavan taivaallisesti. Paikkalippumme olivat päällekkäisissä sängyissä, joten olimme onnellisia siitä että voisimme vallata yhden penkin täysin meidän käyttöömme eikä kukaan voisi ajaa meitä siitä pois. Muut matkustajatkin vaikuttivat mukavilta, vastapäätä istui noin 60-vuotian mies ja muut solumme matkustajista olivat nuoria miehiä. Ei siis enää ruttunaamaisia mammoja hätyyttämässä meitä varpainemme pois heidän näköpiiristään. Nuoret miehet vaikuttivat oikein rennoilta ja matka lähtikin käyntiin sulavasti maisemia katsellen ja ikkunasta kuvaten. Nuoret miehet aukaisivat vodkapullon ja hymyillen katselin tätä venäläistä rituaalia. Hieman aikaa kuvattuamme huomasimme, että pojanpallerot tyhjensivät pullon poikineen sellaisella vauhdilla, ettei kumpikaan enää pysynyt laskuissa siinä, kuinka monta pulloa he oikein olivat tuhonneet. Rohkaisua saaneena pojat sitten päättivät tulla esittäytymään ja yritimme kovasti ymmärtää toisiamme. Mietin ensin pitkään olisiko pojista minulle apua punaiseen installaatiooni ja lopulta näytin heille paperilapun. Miehet sönköttivät lapun naureskellen läpi, mutta eivät tarttuneet haasteeseen millään tavalla. Ajattelin sen olevan merkki siitä, ettei asiaa kannattaisi turhaa painostaa.

Lopulta poikien käytös alkoi olla viinan seurauksena erittäin häiritsevää. He istuutuivat sängylleni lupaa kysymättä ja edes katsomatta oliko siinä alla mitään, joten moneen otteeseen juuri matkaa varten ostamamme pienetn leivonnaisten ulkomuoto alkoi muistuttaa pikemminkin pannukakkua. Annoimme miesten rupatella keskenään kaikessa rauhassa ja istua sängynpäädyssä. Emmehän me saisi olla ruttunaamoja, saimme mitä halusimme.

Lopulta kun pojat alkoivat hortoilla ja sönköttää käytävillä ja joku kaatui vastapäisen miehen sänkyyn vodkasta sammuneena, alkoi hommasta olla leikki kaukana. Eikä siinä vielä kaikki – pallerot kun soittivat kännykän MP3-soittimistaan mitä hirvittävintä pilipalimusiikkia. Kun Doctor Alban ja Ace of Spacen samat biisit alkoivat tulla noin viidettäkymmenettä kertaa, alkoi meidänkin naamamme jo rutistua. Lopulta porukka sammui yksi toisensa jälkeen ja saimme huokaista helpotuksesta ja onnellisena ja toisaalta hieman pelokkaana mietin seuraavaa päivää.

Pelkoni oli täysin aiheellinen, koska heräsin siihen, että joku mies istui sängylläni ja pallerot kilistelivät iloisena vodkaryyppyjään. Kello oli yhdeksän aamulla. Osa porukasta oli jo siihen aikaan hyvässä nousussa, toiset olivat vasta kurottumassa sinne. Tiesin heti, ettei päivästä tulisi ainakaan helpompi ja yritin kovasti pidätellä, ettei minun tarvitsisi mennä vessaan katsomaan millainen kauhistus siellä odottaisi. Pallerot kilistelivät taas päivän mittaan pullon poikineen ja pojanpoikineen ja osa oli sellaisessa änkyrässä, että päätin ettei kukaan enää istuisi siinä kunnossa sängylleni. Ei mennyt aikaakaan kuin joku yritti ja nyt he olivat pöyristyneitä siitä, kun lupaa istua ei annettu. Tunsin kohtalon irvailevan itselleni. Minusta oli tullut mamma. Minusta oli tullut se sama ruttunaama, joka hätistää häiritseviä olentoja sängyltään. Nauroimme Heikin kanssa asialle makeasti. Asioilla on joskus taipumusta mennä hauskasti päälaelleen. En halunnut, että joku miehistä kaatuu sammuneena viereeni ja alkaa kähmimään yöllä. Siinä mielessä istumiskielto oli hyvinkin oikea ratkaisu tilanteeseen. Sitä paitsi pojat räpläsivät jatkuvasti Heikin hiuksia, mitä hän ei voi sietää, ja he kysyivät samat kysymykset aina vain uudestaan. Liian humalaisista ihmisistä ei ole seuralaiseksi.

Pallerot ryyppäsivät antaumuksella koko päivän, sotkivat koko junavaunun ja metelöivät niin, että koko muu vaunu oli täynnä ruttunaamoja aina junan henkilökuntaa myöten. Henkilökunta kävi vähän väliä ojentamassa nuorukaisia, mutta kiellot eivät päteneet pitkään vaan kohta oli edessä sama bakkanaali. Lopulta junan henkilökunta väsyi yrittämästä ja me saimme pärjätä keskenämme. Päivä oli mennyt känniääliöitä seuratessa ja vahtiessa. Olin sentään saanut kuvattua hienoja otoksia matkalta, mutta installaation toteuttamisesta ei ollut tullut mitään. Emme voineet kuvitellakaan lähtevämme junavaunusta rauhaan ravintolavaunuun, koska olimme varmoja siitä, että joku olisi sammunut ja oksentanut sänkyymme ja tavarat olisi heitelty ties minne. Tällä kertaa asia oli siis päinvastoin. Viimeksi emme voineet olla junavaunussa ollenkaan, nyt emme voineet poistua sieltä.

Heräsin toisena aamuna erittäin huonosti nukutun yön jälkeen (pallerot olivat mekastaneet koko yön nenäni edessä) heräsin hiljaisuuteen. Kello oli seitsemän aamulla. Kävin hakemassa itselleni kupillisen kuumaa vettä, johon sekoitin lusikallisen hunajaa. Nautiskelin sitä suurella hartaudella katsellen junan ikkunasta avautuvia jylhiä maisemia. Olimme viimeinkin saavuttaneet vuoret, jotka jo kuvittelin ohittaneemme. Auringon punaisten säteiden hyväillessä kukkuloiden kylkiä ja usvapeitteen luopuessa haikaillen vaipastaan laaksojen pohjalla, nautin taas matkasta täysin siemauksin. Edellisen yön bakkanaaleista oli jäljellä pelkkä kitkerä haju.

Ulan-Ude - Punainen kaupunki!

Olemme tällä hetkellä Ulan-Udessa. Ulan tarkoittaa punaista ja se on myöskin yksi syy siihen, miksi valitsimme tämän kaupungin, kuten ehkä arvaatte. kaupungista tekee punaisen muun muassa se, että täällä on maailman suurin Leninin patsas. Se on kyllä valtava! Sen juurella ei voi kun tuntea itsensä pieneksi maan matoseksi ja kumartaa tämän mahtipontisen, kaikennäkevän katseen edessä. Leninin päästä huolimatta kaupunki on muutoin pessyt kasvonsa lähes täysin neuvostoajasta. Ilmapiiri on rento, kadut ovat siistit, ihmiset pukeutuvat muodikkaasti ja katsovat ihmetellen takkutukkaisia, joka puolella kasseja kantavia, kaksi vuorokautta junassa matkustaneita ja sitä kautta hyvin epämiellyttävästi lialta haisevia matkustajia.

Vyöryimme rinkkoinemme ja laukkuinemme kaupungin halki pieneen hotelliin ja saimme lopultakin rekisteröityä viisumimme. Hiestä valuen riisuimme rinkkamme, peseydyimme perusteellisesti ja hartaudella, vaihdoimme vaatteet ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa Lonely Planetin johdolla. Sen seurauksena päädyimme ravintolaan, jossa oli pöytä täynnä ruokaa mistä valita, mutta vain yksi ainut vaihtoehdoista oli kalaa. Täällä ei harrasteta paljon kasvisruokailua. Söimme lohemme ja nautimme punaisesta sisustuksesta, joka suorastaan häikäisi. Ruoka tarjoiltiin meille leipälautasen kokoiselta ruokalautaselta ja päädyimmekin hämmästelemään, kuinka pienikokoisia ihmiset täällä oikein ovat. Ehkä se on osittain ruokalautasen koon seurausta.

Siirryimme kuvaamaan Leniniä useasta kuvakulmasta ja ihmettelimme paikallisen toriaukion suihkulähdeshowta. Olin juuri ottamassa kuvia pienestä pojasta, joka näytti hauskalta kantaessaan isänsä päällystakkia olkapäillään ja joiden hihat jyystivät maata, kun kolme nuorta miestä tuli juttelemaan ja pyysi ottamaan kuvan heistä. Nuoret miehet esittäytyivät ja kertoivat opiskelevansa musiikkia. Tästä saimmekin hyvin keskustelun aikaan ja sain hyvin johdatella poikia punaiselle tielle. Näytin heille käännetyn lappuni, jossa pyysin antamaan minulle jotakin punaista. Pojat miettivät kovasti, mutteivät keksineet mitään sopivaa. Sen sijaan keskustelimme kaikenlaista taiteesta ja musiikista. Tämän jälkeen pyysin poikia vastaamaan kysymyksiin ja he vastasivatkin hienosti venäjäksi. Tuskin maltan odottaa, että saan käännettyä heidän vastauksensa.

Hotellihuoneen jääkaappi on neuvostoajalta ja siinä on kummallista se, ettei se pidä laisinkaan ääntä. Myös vessan ovi taitaa olla samaa kaliiberia, koska se natisee niin antaumuksella, että emme voi olla narisuttamatta sitä ihan tarkoituksella. Äänestä saisi koottua hienon äänimaiseman. Harmi, ettemme saaneet yhtään nauhoitusvälineitä matkaan painorajan vuoksi. Taltioimme kuitenkin teille tämän hienon soundin.

Huoneissa on langaton netti, mutta koska olemme 11. kerroksessa, on yhteys huoneessa niin heikko, että minun pitää kykkiä lattialla ulko-oven edessä, että saan edes yhden palkin näkymään. Siitäkin huolimatta yhteys pätkii. Joka tapauksessa nettiyhteys omassa huoneessa on luksusta, joten sen eteen on valmis vähän kykkimäänkin.

Huomenna jatkamme matkaamme kohti Khabarovskia ja edessä on taas kaksi vuorokautta junassa. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaisia matkakumppaneita saamme tällä kertaa. Samaan hengenvetoon olen kiittänyt itseäni jo monta kertaa siitä, että päätimme pitää muutaman hengähdystauon junamatkustamisessa. Viikko känniääliöiden kanssa olisi jo kohtuutonta.

Laitan näistä päivityksistä kuvia taas viiveellä lisää, nyt on taas kiire junaan.