Ikimuistoisia junamatkoja välillä Ulan-Ude-Khabarovsk-Vladivostok

Olemme tällä hetkellä viimeistä päivää Venäjällä, tarkemmin Vladivostokissa. Saavuimme tänne aamulla 09:30, saimme aivan mahtavan kaupunkikierroksen Aleksanderin ja hänen ystävänsä Ivanin opastuksella ja Aleksander opasti meidät rautatieaseman lähettyvillä olevaan adulliseen hotelliin. Olemme tavanneet matkamme aikana niin paljon mahtavia ja ystävällisiä ihmisiä, ettemme koskaan ole jääneet pulaan. Vaikka välillä on ollut ongelmia yksittäisten ihmisten tai henkilökunnan kanssa, on joukosta löytynyt aina niitä, joilla on sydän paikallaan.

Kaupunkikierroksen jälkeen yksin jäätyämme kiertelimme hieman kaupunkia ja tutustuimme sukellusveneeseen rakennettuun museoon, joka oli hyvin mielenkiintoinen. Sukellusvenemuseon kaupasta Heikki myös löysi lintupillin, jota hän voi käyttää instrumenttina monissa yhteyksissä, ehkäpä lintupillistä päästään nauttimaan jo näyttelyn avajaisissa Osakassa. Lisäksi nautiskelimme aivan mahtavista paikallisista herkuista – blineistä, joita oli saatavilla monia eri makuja myös kasvis ja kalaversioina.

Tällä hetkellä olemme hienossa kahvilassa jossa on ilmainen netti ja hyvä musiikki. Kaiken kaikkiaan on pakko sanoa, että paikallisissa ravintoloissa ja kahviloissa on soinut lähes poikkeuksetta paljon parempi musiikki kuin suomalaisissa versioissa.

Yritän kovasti taistella flunssaa vastaan, mutta voimat se vie kummasti. Kaupunkia kiertäessämme olemme pitäneet vähän väliä pieniä levähdystaukoja, jonka jälkeen jaksaa taas paremmin. Tuntuu hieman haikealta lähteä Venäjältä pois jo huomenna. Aika on mennyt siivillä ja pienten pintaraapaisujen jälkeen tekisi vaan mieli tietää ja kokea lisää. Lukijat ovat tähän saakka saaneet kuulla kaksi hieman epämiellyttävää junamatkakuvausta. Tähän on kuitenkin tullut muutos. Takanamme on kaksi aivan mahtavaa junamatkaa välillä Ulan-Ude-Khabarovsk sekä Khabarovsk-Vladivostok. Kerron niistä siis nyt lisää:

Ulan-Ude-Khabarovsk:

Junamatka oli ainut, joka oli niin loppuunmyyty, ettei kolmannen luokan paikkoja ollut enää saatavilla, vaan meillä oli paikat toisen luokan vaunussa ja niissäkin eri soluissa. Ennen junaan astumista ajattelimme, että voimme pyytää jotakuta vaihtamaan kanssamme paikkoja, että pääsisimme samaan soluun. Junassa kuitenkin huomasimme, että toisessa luokassa matkustavat pääasiassa perheet ja molempien soluissa oli 3-henkinen perhe. Kummallakin oli lisäksi yläpeti, joten pelkäsimme taas pahinta mammakokemuksen jälkeen. Minun solussani oli äiti kahden pienen lapsensa kanssa ja Heikin solussa oli vanhemmat teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Aikaisemmasta kokemuksesta säikähtäneenä kykimme käytävällä ja pakenimme saman tien ravintolavaunuun istumaan, kun huomasimme ettei istumatilaa omissa soluissamme ollut. Toisen luokan vaunuissa oli tosin paljon enemmän tilaa myös yläpeteillä, joten niillä sopi hyvin istumaan.

Ravintolavaunussa meitä palveli erittäin nyrpeä tarjoulija, joka naureskeli halveksuvasti sille, kun lipitimme vettämme ja kaakaotamme tuntikausia. Ulkona satoi vettä, joten kuvaaminen junan ikkunan läpi oli mahdotonta. Lisäksi Heikin flunssa oli äitynyt ihan kunnolla ja hän joutui niistämään jatkuvasti. Kaiken kaikkiaan olo oli raskas ja ajattelimme, että edessämme tulee olemaan pitkät kaksi ja puoli vuorokautta.

Toisin kuitenkin kävi. Vetäydyttyämme omiin soluihimme iltapuuhiin, osoittautui oman soluni perhe erittäin mukavaksi ja en voinut kuin ihastella sitä, kuinka he pelasivat yhdessä korttia, nauroivat ja hellittelivät toisiaan ja hymyilivät minulle. Ymmärsin, että olin säikähtänyt yläpetiäni aivan turhaan.

Sain nukuttua yön kohtalaisen hyvin ja pitkien unien jälkeen heräsin aurinkoiseen ja valoisaan päivään. Siirryin innoissani kuvaamaan junan ikkunasta eteeni avautuvia kukkulaisia maisemia ja odottelin että joku Heikin solusta heräisi ja avaisi oven, että pääsisin herättämään Heikin ihastelemaan maisemia. Heikin herättyä hänen solunsa perhe tarjosi meille heti istumatilaa, kun huomasi meidän puuhaavan itsellemme aamiaista. Olimme hämmästyneen ilahtuneita tästä eleestä, varsinkin kun Heikin nukkuminen oli ollut surkeaa jatkuvan niistämisen vuoksi. Perhe oli kuitenkin mitä ihanin, eikä se katsonut lainkaan pahalla Heikin flunssasaista olemusta vaan päinvastoin oli hyvin myötätuntoinen sen suhteen.

Aamiaisen jälkeen istuimme iloisina käytävällä ihastellen maisemia ja kuvaten. Innostuin aurinkoisesta päivästä, että aloin kuvata laukaisin pohjassa maisemia. Kuvamateriaalista ajattelin työstää animaatiomaisemakuvia. Valokuvan laatu on kuitenkin parempi kuin videokuvan, lisäksi still-kuvia voi käyttää yksittäisinä monissa yhteyksissä. Olemme keskustelleet siitä, että teemme yhdessä dokumentin matkastamme ja Heikki voi tehdä DVD:n pohjalle musiikit. Animaatio tulee olemaan hieno. Olisi hienoa ehtiä työstämään ainakin osa kuvamateriaalista jo Osakaan, mutta sen suhteen on pakko edetä sen mukaan, miten paljon meille jää aikaa paikan päällä.

Laukaisin pohjassa kuvaaminen tarkoitti tietenkin sitä, että muistikortti täyttyi nopeammin kuin yleensä. Siirsin siis välillä materiaalia tietokoneelle ja kun läppärin virta alkoi käydä vähiin, löysimme yhden toimivan pistokkeen, jolla sain ladattua myös tietokoneen akun. Asiat rullasivat loistavasti ja päivä oli ohi nopeasti. Nautimme iltanuudelimme minun solussani ja tunnustelujeni perusteella uskalsin ottaa punaisen kortin esiin. Annoin venäjänkielisen lapun äidille, joka luki lapun läpi hymyillen. Lapussa pyydän siis ihmisiä lahjoittamaan minulle jotakin punaista ja vastalahjaksi annan jotakin Suomesta. Ehdotin elekielellä äidille, että heidän ihastuttava pikkutyttönsä voisi piirtää minulle jotakin. Äidin ehdotettua tyttö nyökkäsi innostuneena ja alkoi heti piirtää. Siitä tulikin hieno punainen perhonen. Olin hyvin onnellinen ja annoin tytölle vastalahjaksi rasiallisen hedelmäisiä muumikarkkeja. Karkkeja maistettuaan muutkin innoistuivat kaivelemaan taskujaan ja katselemaan kassinsa pohjia, mitä punaista sieltä löytyisi. Lopulta perheen poika kaivoi matkamuistonsa, jonka paketissa oli punainen osio. Vastalahjaksi hän sai rasiallisen salmiakkia. Sitä maistellessaan koko perhe irvisteli ja pikkutyttö kaivoi karkin suustaan. Nauroimme kaikki asialle makeasti ja punaista alkoi sataa lisää. Perheen pojan kaverit kuulivat ja näkivät mitä hytissä tapahtuu, joten hekin osallistuivat. Lisäksi pikkutyttö antoi minulle monta asiaa. Saldo oli loistava ja olin innoissani ja onnellinen. Lisäksi punaisen kortin vetäminen lähensi minua perheen kanssa entisestään ja melkein alkoi tuntua, kuin olisin osa sitä. Päätin kokeilla seuraavana päivänä Heikin solun perhettä.

Illalla ottaessani kuvia pikkutyttö innostui siitä niin, että opetin hänellekin kuinka kuvia otetaan. Meillä oli oikein hauskaa ja pystyimme kommunikoimaan pelkän elekielen avulla. Tyttö oli niin eläväinen ja kekseliäs, ettei meillä ollut mitään ongelmia.

Seuraavan yön nukuin huonosti ja heräilin vähän väliä, oli jotenkin levoton olo ja aistin hytissäni liikettä. Aamuviideltä havahduin miehen partaveden tuoksuun ja siihen, että joku mies kykkii alapetillä, missä perheen pojan paikka oli. Tuntematon mies haroi housujensa vetoketjua kiinni ja katseli ympärilleen kännykän valon avulla minun katsellessani tapahtumia kauhuissani silmieni raosta teeskennellen nukkuvaa. Mitä hytissäni oikein tapahtui? Mitä tuntematon mies teki siellä? Mitä hän oikein kykki ja teki perheen pojan sängyn päällä? Miehen poistuttua yritin siristellä silmiäni ja katsoa ympärilleni, mutta en nähnyt mitään, koska oli vielä niin hämärää ja minulla ei ollut piilolinsseja silmissäni. Sydän pamppaillen makasin siis paikallani, kun tuntematon mies tuli soluuni takaisin. Lopulta aloin herätä unenpöpperöstäni sen verran, että ymmärsin kaikkien ihmisten hytissäni vaihtuneen. Ihastuttava perhe oli tiessään, se oli jäänyt yön aikana pois jollakin pienemmällä asemalla ja sen takia minäkin olin nukkunut levottomasti.

Hetken päästä kaksi uutta nuorta miestä jäivät hekin pois kyydistä ja jäin soluuni kahden alapetillä makaavan nuoren miehen kanssa. Nousin ylös ja jin käytävälle odottamaan Heikin heräämistä ja kuvasin ikkunasta maisemia. Sähköpistoke oli lakannut toimimasta, joten en saanut ladattua kuvia enää kamerasta tietokoneelle, joten olin hieman varovaisempi laukaisin pohjassa -kuvaamiseni suhteen. Olin aamiaisen jälkeen niin väsynyt yön jäljiltä, että minun piti mennä päiväunille, jotka sitten venähtivät monen tunnin uniksi. Kun heräsin, oli kello jo niin paljon, että aloimme lähestyä Khabarovskia. Punaisen kortin vetäminen jäi siis tekemättä Heikin solun perheen suhteen. Perhe oli kuitenkin ihana. Isä huolehti, että aloimme pakkaamaan ajoissa ja että Heikki sai levätä flunssassaan rauhassa. Aikaisemmin pelkäämämme pitkä junamatka oli ollut lyhyempi mitä olisimme halunneet.

Khabarovsk:

Khabarovskissa oli vastassa nyrpeä hotellin työntekijä, kuten jo aikaisemmin hyvin seikkaperäisesti kuvailin. Hotellihuone oli kuitenkin siisti ja hyvä, joten pääsimme pesulle ja lepäämään. Nukuimme vain muutaman tunnin. koska yö venähti taas myöhään blogin päivityksen johdosta. Aamulla hotellin palvelu oli yhtä nuivaa, emmekä saaneet edes lupaa jättää rinkkojamme säilöön hotellin tiloihin siksi aikaa, kunnes junamme lähtisi kohti Vladivostokia. Kävelimme siis kantamustemme kanssa etanan vauhtia, koska halusimme nähdä edes vilauksen kaupunkia omin jaloin kulkien, olihan meillä mukanamme pienet retkijakkarat. Kävelimme puistoista bulevardia pitkin ja pidimme vähän väliä lepotaukoja paahtavassa helteessä. Kannettavaa oli sen verran paljon, ettemme voineet mennä niiden kanssa ihmettelemään paikallista torimeininkiä, joka vilisi ihmisiä. Sieltä olisi voinut löytyä kaikkea mielenkiintoista. Kävelimme myös muutaman kirpputorin ohi ja päätimme käydä niissä vielä ennen junanlähtöä. Matka rautatieasemalle kesti kuitenkin niin pitkään, ettei aikaa jäänyt. Ehdimme saada laukkumme säilytykseen ja hakea läheisestä marketista lisää nuudelia, jogurttia ja juotavaa tulevaa junamatkaa ajatellen.

Khabarovsk-Vladivostok:

Aikaisemmista mielikuvistani poiketen Regular class ei ollutkaan istumapaikka, vaan samaan tyyliin makuupaikka, kuin kolmos- tai kakkosluokka aikaisemmissa junissa. Erona oli se, että regular class oli rähjäisempi, siellä ei ollut minkäänlaista ilmastointia, lakanoita ja patjoja ei ollut eikä yläpetillä ollut suojaa putoamisen varalta. Koska olimme varautuneet istumaan läpi yön, oli  makuupaikan näkeminen iloinen yllätys.

Samassa solussa kanssamme istui vanhempi mies, joka puhui vain venäjää. Hänen vieressään istui nuorimies, joka puhui jonkin verran myös englantia. Solkotimme ensin elekielellä vanhemman miehen kanssa ja vedin heti esiin punaisen korttimme, että matkan tarkoitus tulisi selville. Mies luki lapun ja näytti vähän närkästyneeltä. Hän piti punaista teemaani poliittisena ja selitti minulle, ettei venäjä enää ollut neuvostoliitto. Lopulta nuorimies tuli avuksi ja käänsi meidän välisemme keskustelun ja sain selvitettyä vanhemmalle miehelle, ettei tarkoitukseni punaisen suhteen ollut suinkaan poliittinen, mutta toki minua kiinnosti se, mitä jälkiä punainen väri oli jättänyt ihmisiin ja miten he suhtautuivat punaiseen nykyään. Esttelimme itsemme ja vanhempi mies osoittautui Nikolaiksi ja nuorimies Aleksanderiksi. Keskustelu oli lähtenyt hyvin käyntiin, mutta huomasin heti, ettei punaisesta puhuminen miellyttänyt kumpaakaan miehistä. Samaan asiaan olen törmännyt muissakin kohtaamisissani. Ihmiset eivät enää halua muistella Neuvostoliittoa eivätkä he halua edes puhua siitä. Aihe on heille punainen vaate, he haluavat jo siirtyä eteenpäin. Näin ollen puhuimme siis täysin muista aiheista ja Nikolai jäi keskustelusta hieman syrjään, koska ei osannut englantia ja keskustelu oli niin vilkasta, ettei Aleksander malttanut kääntää kaikkea keskustelemaamme venäjäksi. Nikolai kuunteli aikansa ja puhuessamme venäläisestä vodkasta ja siihen liittyvistä juomisperinteistä, kunnes sanoi jotakin venäjäksi Aleksanderille. Sitten Nikolai häipyi. Aleksander selitti, että Nikolai halusi tarjota meille ryypyt venäläistä vodkaa. Matka tuntui lähtevän käyntiin loistavasti!

Kohta Nikolai palasikin kylmän vodkapullon kanssa ja lisäksi hänellä oli mukanaan neljä rasiallista salaattia. Varmistettuamme Aleksanderilta, ettei salaatissa ollut lihaa, söimme sen suurella ruokahalulla, maistelimme vodkaamme siinä kun venäläiset matkakumppanimme vetäisivät ryypyt kerralla alas perinteiseen tapaan ja keskustelimme Aleksanderin kanssa kasvisruokavaliosta, se kun ei todellakaan ole suosittua Venäjällä. Venäläiset käsittävät myös kanan kasvikseksi.

Nikolai hieman ihmetteli vodkan siemailuamme mutta selitin hänelle, että haluamme nauttia vodkan mausta, joka oli huomattavasti parempi kuin suomalainen versio. Kohta Nikolai hävisi taas ja tuli hetken päästä takaisin mukanaan neljä lautasellista kasviksia. Tai suurin osa oli kasviksia, mutta paistetun kananmunan alle oli piilotettu mahtavan paksu jauhelijapihvi. Kävi ilmi, ettei Nikolai voinut kerta kaikkiaan käsittää meitä kasvisruokamme suhteen. Hän tarkoitti hyvää, mutta tilanne oli hieman vaivaantunut. Kuinka pääsisin eroon pihvistä loukkaamatta Nikolaita. Ratkaisin asian siten, että tarjosin pihviä Aleksanderille, joka ymmärsi yskän. Tämän nähtyään Nikolai tarjosi minulle oman salaattiannoksensa, jota ei ollut toistaiseksi vielä syönyt. Nikolai ei ollut rikas ja hän oli aivan ihana tarjotessaan meille näin paljon vähistä rahoistaan. Aikamme istuttuamme Nikolai hävisi taas ja palasi mukanaan kaksi salaattiannosta ja neljä kanankoipea. Hän ilmeisesti piti kiinni siitä, että kana on kasvis. Lopulta kun hän huomasi, ettei kumpikaan meistä ottanut kanankoipea käteensä, hän tarjosi sitä meille omin käsin sanoen jo hieman äkäisellä äänellä ja päätään pudistellen, että ottaisin koiven käteen, lopettaisin pelleilyn  ja alkaisin syömään. Avasin juustosalaattini, jonka sekaan oli piilotettu kunnon kinkkupaloja ja minua alkoi jo naurattaa. Haarukoin lautasiltani kaiken paitsi kinkun. Nikolaikin lopulta luovutti, vaikka pitikin meitä pähkähulluina. Sanoin Aleksanderin välityksellä hänelle vilpittömät kiitokseni ateriasta ja selitin vielä kerran, etten halunnut missään nimessä loukata häntä, mutta en halua eettisistä syistä syödä lihaa. Aleksander kertoi, että oli yrittänyt selittää asiaa jo moneen otteeseen tuloksetta. Annoimme siis asian olla ja sen sijaan jatkoimme keskusteluamme.

Lopulta viereisten solujen nuoret miehet istuivat seuraamme kiinnostuneina siitä, mistä olimme kotoisin ja mitä teemme Venäjällä. Ilta meni todella nopeasti ja pian huomasin olevani taas huvittavasti päinvastaisessa asemassa kuin aikaisemmin. Nyt oma pöytäseurueeni tuhosi vodkapulloa ja toiset nuoret miehet latkivat olutta ja alkoivat jopa soittamaan musiikkia kännyköidensä mp3-soittimiensa kautta. Tämän huomatessamme räjähdimme Heikin kanssa nauramaan. Olemme matkamme aikana kokeneet moneen kertaan tämän vastakkainasettelun, aivan kun haluttaisiin meidän katsovan peilin molemmin puolin. Se on olut hyvin kummallista. Ja huvittavaa.

Katselin kelloa ja huomasin sen olevan jo yli kymmenen. Yritin sanoa nuorille miehille, että olisimme hiljaa, koska monet matkustajat haluaisivat varmasti nukkua. Nuoret miehet katselivat minua vähän kummastuneena ja sanoivat etten huolehtisi turhaan. Aikaisemmin olimme saaneet jo ilman nuoria miehiä pahaa silmää erään vanhemman rouvan huomattuaan meidän juovan vodkaa.

Illan mittaan ja nuorten miesten kaljanjuomisen seurauksena eivät desipelit ainakaan hiljentyneet yön hiipiessä junavaunuun ja lopulta myös yövalaistus tuli päälle. Keskustelimme kaikkea mahdollista aina venäläisestä kirjallisuudesta politiikkaan. Kukaan pöytäseurueen nuorista miehistä ei ollut kuulemma lukenut Tolstoin Sotaa ja rauhaa alusta loppuun. Olin riemastunut siitä, että minä olin lukenut. Aleksander antoi minulle kellonsa, jonka hän oli ostanut itselleen 18-vuotispäivänä, joka on merkki siitä että saa ostaa tupakkaa ja alkoholia. Vastalahjaksi annoin Aleksanderille ja Nikolaille yhteisesti jaettavaksi 5cl pullon salmiakki koskenkorvaa. Nikolai irvisteli salmiakille ja huuhteli suunsa koluamalla puhtaaksi pöydällä lojuvat kanankoivet. Aleksander sitä vastoi sanoi pitävänsä mausta, joka hänen mielestään muistutti absinttia.

Kello oli pitkälle päälle kahdentoista, kun vaunuun ilmestyi lopulta kaksi rotevaa poliisia. He katselivat meitä ankarasti ja pyysivät Aleksanderilta ja toiselta nuorelta mieheltä papereita. Tämän jälkeen heidän piti lähteä poliisien matkaan. Me olimme Heikin kanssa hämmästyneitä ja yritimme kysyä muilta mitä oikein tapahtuu. Muut selittivät, ettei juominen ollut sallittua ja poliisit tulivat vaunuun sen vuoksi. Olimme kauhuissamme kun huomasimme, että juna lähti takaisin liikkeelle eikä Aleksanderia eikä hänen toderiaan vieläkään kuulunut. Meille kuitenkin kerrottiin heidän olevan junassa ja että he joutuisivat mitä luultavimmin maksamaan poliisisedille pienen sakon rikkeestään. Kohta miehet tulivatkin ja kertoivat sakosta. Yritimme taas Heikin kanssa ehdottaa, että ehkä olisi aika mennä nukkuman, mutta Alensander vain nauroi ja sanoi käytännön olevan täysin normaalia ja jokapäiväistä Venäjällä ja ettemme suotta huolehtisi pienistä. Meitä itseämme jo väsytti ja Nikolai oli niin uupunut, että hän jo makasi omalla laverillaan nuorten miesten istuessaan laverin reunoilla olutta juoden ja musiikkia soittaen. Sanoimme moneen otteeseen, että antaisimme edes Nikolain nukkua rauhassa, mielessämme oli vielä niin elävänä oma yömme humalaisten nuorten miesten kanssa. Meille sanottiin meidän stressaavan turhaan eikä Nikolaikaan näyttänyt olevan asiasta millänsäkään, joten tulimme siihen lopputulokseen, että tämä on varmaankin oikeasti normaali käytäntö Venäjällä. Mikäli matkustaa junassa, pitää varautua siihen, että muut solun ihmiset soittavat musiikkia ja juovat läpi yön.

Keskustelu oli pääsoin niin mielenkiintoista, että emme omasta väsymyksestämme huolimatta malttaneet mennä itsekään nukkumaan. Halusimme ottaa kaiken irti siitä, että pääsemme näin lähelle paikallisia ihmisiä ja heidän ajatuksiaan. Lopulta olin niin poikki, että meinasin nukahtaa istualleni ja kello oli lopulta neljä, kun pääsimme nukkumaan. Junavaunussa oli niin valtavan kuuma, että hikoilin vaatteeni läpimäriksi ja nukuin laverilla maaten vain pieniä pyrähdyksiä. Aamulla katselin junan erittäin likaisen ikkunan läpi ja innostuin kuvaamaan sen läpi taas juna-animaatiota laukaisin pohjassa. Sain ikkunan johdosta kuviin sellaisen filtterin jota en muuten koskaan saisi, sen ansiosta kuvat näyttävät aivan kuin vanhalta filmiltä. Pääsette nauttimaan kuvista, kunhan minulle jää jossakin vaiheessa aikaa pakata kuvat tänne liitettäväksi.

Alensander oli niin innoissaan saadessaan tutustua meihin, että hän halusi ehdottomasti nähdä meitä myös seuraavana päivänä ja sen vuoksi olemme tänään tosiaan pääseet nauttimaan yksityisestä kaupunkiopastuksesta hänen kohdollaan. Junamatka oli kerrassaan unohtumaton ja sen seurauksena saimme taas uuden ystävän. Junamatka päätti myös hienosti transsiberian kiertueen. Tästä eteenpäin tulisimme matkustamaan lentämällä ja laivalla ennen Japania.

Nyt kello on taas 02:30 yöllä ja meillä on herätys seitsemän aikaan aamulla. Lento lähtee klo:13 kohti Seoulia, jossa tapaan vanhan ystäväni Ericin, johon tutustuin Pekingissä performanssifestivaalin yhteydessä. Ericin mukana pääsemme varmasti tutustumaan kaupunkiin ja haaveilen jo kovasti pääseväni korealaiseen kylpylään.

Lukijoidemme varoitukset taifuunin saapumisesta Japanin rannikolle voivat aiheuttaa lisämutkia matkaan ja odotan mielenkiinnolla, pääsemmekö matkustamaan laivalla Busanista Osakaan laisinkaan viikonlopun aikana. Päivitän teille taas lisää infoa heti, kun siihen vain ilmenee mahdollisuus.