Terveisiä Siperiasta - olemme onnellisesti Omskissa

Kirjoittelin junamatkan aikana blogipäivitystä, joten nyt vain pastaan sen tähän. Kello on tällä hetkellä 01:03 yöllä, saimme juuri pientä syötävää ja nettiyhteyden käyttöön. Saimme oikein mukavan hotellin täältä Omskista, joten mieli tekee kovasti päästä nukkumaan, pitkästä aikaa oikeassa sängyssä. Pääsimme perille oikein mukavasti, olemme terveitä ja ruokaakin on saatu. Kylmähän täällä Siperiassa meinaa olla, mutta onneksi on niin painava rinkka, ettei kylmä pääse yllättämään, kun sen kanssa reipastelee pitkin katuja.

Laitan kuvia matkastamme myöhemmin, nyt tämä paikka menee kiinni, joten ehdin vain pastata tekstin.

Huomenna jatkamme taas matkaamme klo:11:30 kohti Ulan-Udea, joten edessä on taas 2 vuorokautta junassa. Mutta tässä siis teille tarinaa junamatkasta Pietari-Omsk:

Onnellisesti junaan menossa - vihdoinkin!

Junamatka Pietari – Omsk 22. – 24.8.2011

Katselen tällä hetkellä junan ravintolavaunun ikkunasta Siperian karuja maisemia. Olemme käsittääkseni ylittäneet jo Uralin, viimeisinpänä pysähdyspaikkana oli Tyumen ja seuraavaksi onkin vuorossa jo pääteasemamme Omsk.

Mielikuvistani poiketen Siperian maasto ei olekaan jylhän karua vaan tasaisen laakean karua. Suurin osa maastosta on peltoa tai niittyä, radanvartta reunustavat koivut ja männyt, monin paikoin juurestaan palaneina. Välillä juna singahtaa ohi jonkun pienen kyläpahasen, jossa suurin osa taloista näyttää asumattomilta röttelöiltä, mutta joiden savuöpiituista nousee kuitenkin savu. Autioita talot eivät siis ole. Vaikka Talon seinät saattavat näyttää olevan sortumaisillaan ja laudat ovat miten sattuu, saattaa kasvimaa olla laitettu viimeisen päälle.

Venäjällä ja SiperIassa on ainakin yksi yhdistävä tekijä Kiinan kanssa. Täällä asioiden ei tarvitse olla niin justiinsa. Vaikka asiat ovat infrastruktuuriltaan vähän sinne päin, kaikki silti toimii. Itse asiassa ainakin raurateiden suhteen täällä toimii kaikki huomettavasti paremmin. Verrattuna VR:n, Venäjän junaliikenne toimii moitteettomasti ja junat ovat aikataulussa. Junat ovat siistejä ja pelkäämämme kolmosluokka on kaikkea muuta kuin hikinen koppi, jossa pitää maata kovilla lavereilla selkänsä kipeäksi. Jopa kolmosluokassa on lakanat, pikkuinen pyyhe, viltti ja tyyny, joten itsepuhallettavalla patjalla ei ainakaan toistaiseksi ole tehnyt mitään.

Takanamme on 2 yötä kolmannen luokan junavaunussa, joka koostuu 6 hengen soluista, joita ei ole rajattu millään tavalla. Soluja yhdessä vaunussa on noin 9 eli yhdessä vaunussa on ihmisiä päälle 50. Tietämättättämme emme osanneet kysyä itsellemme alapetejä, joka on aiheuttanut hieman hankaluuksia. Yläpetiin on hankala kiivetä eikä siellä mahdu istumaan. Maisemiakaan ei kykene enää näkemään. Matkakumppaneinamme ovat olleet noin 60-vuotias manna Omskista, nuorempi mamma lapsensa kanssa, yksinmatkustava noin 50-vuotias mamma sekä nuorimies. 60-vuotias mamma ja nuorempi mamma lapsensa kanssa obvat suhtautuneet meihin erittäin epäluuloisesti. Vaikka olemme yrittäneet olla heille ystävällisiä ja tarjonneet teetä, olemme ilmeisesti liian omituisia ja ”likaisia” heidän silmissään. Aina kun jompikumpi meistä könyää vaivalloisesti yläpetilleen, alkaa vanhempi mamma mäkättää, mikäli jalkamme osuu hänen lakanaansa. Lisäksi molemmat mammat laittavat aina omat lakanansa pois alta, mikäli erehdymme istuutumaan heidän petilleen. Näin he eivät toimi, mikäli istuvat toistensa peteihin. Tässä vaiheessa täytyy mainita, ettei solussa ole muita istumapaikkoja kuin heidän alapetinsä, jotka on tarkoitettu päiväsaikaan kaikkien istuttaviksi ja lakanat olisi tarkoitus siirtää pois yläparville. Kokemamme kohtelun vuoksi olemme linnoittautunet ravintolavaunuun ja pienen pieni matkabudjetimme kärsii siitä, kun joudumme jatkuvasti tilaamaan lisää ruokaa tai juotavaa. Tosin ravintolan henkilökunta on ollut loistavaa ja erittäin ystävällistä, he antoivat meidän syödä eilen jopa omia eväitämme kun ostimme samalla jotakin.

Vanhempi mamma on vähän huvittava. Aina kun ilmestymme vaunuumme, hänellä saattaa olla jonkun muun matkakumppanin kanssa meneillään vilkas keskustelu ja teekupit vain kilisevät. Kun me otamme esille omia ruokatarpeitamme lämmittääksemme itselle hieman nuudelisoppaa, niin mamma alkaa äkäisenä huokailemaan ja siirtyy naama rutussa pois omalta paikaltaan (ja ottaa tietenkin ensin omat lakanansa pois saastaisen takalistomme alta) ja hän kertoo elekielellä, että joisimme omat teemme ja söisimme ruokamme nopeasti, häntä kun väsyttää ja hän haluaa juuri silloin nukkumaan. Näin tapahtuu aina vuorokaudenajasta riippumatta. Aina kun olemme vaunussa, hän makaa omalla paikallaan niin, ettei meillä ole istumapaikkaa. Tänä aamuna söimme aamiaisemme omalta paikaltamme kykkien makuuasennossa. Alakerran mamma näki kyllä, että meillä on hyvin hankalaa, mutta ei tehnyt elettäkään antaakseen meille tilaa omalta paikaltaan, hän vain makasi ja katseli meitä, vaikka oli ollut hereillä jo pitkän aikaa.

Onneksi meillä on kuitenkin ongelmaan ratkaisu. Olemme nimittäin ostaneet pienet retkijakkarat kaiken varalta. Eilen kun olimme alkamassa ruokailemaan ja kukaan ei näyttänyt eleelläkään antavansa meille istumapaikkaa, otimme omat retkijakkaramme esille ja istuuduimme niille. Tämän huomatessaan mamma taas äkäisenä elehti meitä istumaan hänen paikalleen ja elehti haluavansa heti sen jälkeen nukkumaan. Joimme kupilliset hibiskusta nopeasti hörppimällä ja menimme sen jälkeen nukkumaan. Minä olin ehtinyt jo nukahtaa, kun Heikki kuunteli vielä pitkään sen jälkeen alakerran mammojen iloista juttelua jaa teekuppien kilinää.

Mammat olisivat varmasti oikein mukavia ihmisiä, kun he vain uskaltaisivat luopua ennakkoluuloistaan ja peloistaan vähän erikoisemmalta näytäviä ihmisiä kohtaan. He ovat kummastelleet kovasti Heikin hiuksia, mutta niin ovat tehneet lähes kaikki junan matkustajat. Me emme näytä tyypillisiltä suomalaisilta turisteilta,, emme edes örvellä käytävillä humalassa.

Myös työskentely junassa on sujunut kohtalaisesti. Kuvaaminen on ollut vähän hankalaa, koska ravintolavaunun ikkunat ovat likaiset, joten joka ikiseen kuvaan ikuistuu likainen ikkunan pinta, joka näyttäytyy ikän kuin sumuisena filtterinä. Omassa solussamme ei voi kuvata, koska emme pääse ikkunan viereen istumaan eikä omalta paikaltamme voi kuvata makuuasennossa, sieltä ei edes näe muuta kuin ratapenkan.

Ensimmäisenä iltana, kun pakenimme ravintolavaunuun, tutustuimme erittäin mukavaan nuoreen mieheen, Nikitaan, joka tuli kääntämään avuksemme ruokalistaa. Keskustelimme Nikitan kanssa pitkän tosin Venäjän ja Suomen eroista, neuvostoajasta ja sen punaisuudesta ja siitä mitä oli Venäjä ennen ja mitä se on nyt. Ihmiset eivät kuulemma enää mielellään muistele neuvostoaikaa vaan he haluavat siirtyä eteenpäin. Kenelläkään ei ole siitä ajasta kovinkaan hyviä muistoja, joten asiasta puhuminen avaa vaan haavoja. Tämä on hyvä tietää omassa työskentelyssäni, etten tahtomattani loukkaa ketään. Sitä paitsi tarkoituksenani ei ole vääntää nykyvenäjää entiseen neuvostoaikaan, vaan nähdä, millaisia vaikutteita sen punaisuus on ihmisiin ja yhteiskuntaan jättänyt. Itseäni kiinnostaa hyvin paljon tutkia nimenomaan sitä, mitä on Venäjä nykypäivänä ja onko sen punaisuudesta enää mitään jäljellä. Punaisuus on nykyään jotakin ihan muuta, kuin mitä se on ollut siihen aikaan, ihmiset lataavat väriin mielellään positiivisia arvoja. Varmaan sen vuoksi sain Pietarissa japanilaisen ravintolan työntekijältä itse taitellun punaisen kukan. En oikein usko, että kukaan haluaa antaa minulle mitään neuvostotavaraa, se vaan veisi mielikuvat jonnekin, mitä ei enää ole ja mitä ei haluta enää olevan.

Kerroin Nikitalle omasta työskentelystäni ja hän kertoi myös maalaavansa, tosin päätoimisesti hän tekee jotakin muuta. Keskustelimme myös Japaniin tulevasta installaatiosta ja kysyin Nikitalta, olisiko hänellä antaa minulle mitään punaista. Nimita kaiveli laukkuaan eikä löytänyt sieltä  mitään sopivaa. Sovimme illan päätteeksi tapaamisen seuraavaan aamuun (eli eiliseen). Aamulla jatkoimme keskusteluamme ja tutustuessamme paremmin, Nikita sanoi että hän voisi pyytää isäänsä tuomaan minulle jotakin punaista. Nikitan vanhemmat asuvat Kirovissa ja hän oli menossa tapaamaan heitä. Isä oli ollut hieman kummissaan tästä omituisesta pyynnöstä, mutta lupasi yrittää keksiä jotakin. Nikita puolestaan antoi minulle vanhan opiskelijakorttinsa ja passinsa, jotka olivat molemmat punaisia. Saavuttuamme Kiroviin, astuimme hetkeksi junasta ja Nikita tuli ojentamaan minulle harmaat, venäläiset huopikkaat. Olin saamastani aarteesta sanaton. Vastalahjaksi annoin Nikitalle pienen pullollisen salmiakki Koskenkorvaa, josta hän oli hyvin kiitollinen. Vaihdoimme yhteystietojamme ja saimme uuden ystävän, johon voimme ottaa aina yhteyttä, jos tulemme Pietariin.

Ajattelin myös hieman laajentaa työskentelyäni ja kysyä ihmisiltä kysymyksiä tavaroiden vaihtamisen lisäksi, joten Nikitan avustuksella sain käännettyä 4 kysymystä venäjäksi. Kysymykset liittyvät punaiseen. Toistaiseksi on epäselvää, missä muodossa käytän saamaani materiaalia ja kuinka sen mahdollisesti käännätän. Asia ratkeaa varmasti aikanaan.

Myös muita mielenkiintoisia ihmisiä olemme tavanneet ravintolavaunussa. Yksi heistä on uransa armeijan palveluksessa tehnyt Sasha, joka toimi sotilastiedustelu-upseerina ja vakoili Japania uransa aikana. Tällöin hän asui Sakhalin saarella. Sasha oli kännissä kuin käki, mutta Nikitan tulkakuksen avulla saimme selvää hänen puheestaan, joka oli kaikki siis venäjää.

Toinen tuttavuus oli entinen poliisi (siis miliisi), jonka nimeä emme kumpikaan enää muista, mutta hän työskentelee nykyään Venäjän televisiossa, jossa hänellä on oma urheiluohjelma. Hän varoitti meitä Vladivostokista, joka on kuulemma hieman vaarallinen kaupunki. Hän käski meitä olemaan puhumatta ventovieraille ihmisille tai lähtemättä heidän mukaansa.

Ja vielä jotakin junalla matkustamisesta. Kuulin ennen lähtöäni, että asemilla mummot myyvät ruokaa junan ikkunoista matkustajille. Huomasimme tämän tarinan oikeaksi, tosin mummot eivät myyneet tavaraa ikkunoista, vaan laitureilta käsin junasta poistuville ihmisille ja niille, jotka halusivat vähän jaloitella kaupunkien välissä.

Sen sijaan tarinoiden mukaan kuohuviini junassa on lähes ilmaista, joka taas ei pidä paikkaansa. Ainakin tässä junassa kuohuviini on hyvin kallista, yli 20 euroa pullo. Muistikuvieni mukaan venäläinen kuohuviini on loistavaa, mutta ei sitä näillä hinnoilla viitsi juoda. Sen sijaan olemme päässeet maistamaan venäläistä olutta ja vodkaa, jotka molemmat ovat oikein hyviä. Venäläiseen juomakulttuuriin ei kuulu vodkan siemailu, vaan se on tarkoitus kulauttaa yhdellä kertaa. Me vastoin kaikkia hyviä tapoja maistelemme yhtä paukkua tuntikausia. Vähemmästäkin meitä siis pidetään omituisina!

Niin ja yhden asian unohdin vielä mainita Pietarista ja se on lettijuusto. Olen täysin addiktoitunut siihen. Lettijuusto on säikeistä, savustettua ja kuivaa juustoa, joka on letitetty ja leikattu sopivaan pituuteen. Ostimme Pietarista tätä herkkua Heikin suosituksesta, mutta valitettavasti emme tajunneet ostaa sitä enempää ja lähellä junanlähtlö emme enää löytäneet sopivaa ruokakauppaa, mutta toivon totisesti, että lettijuusto on koko Venäjän herkku. Jälleen kerran ihmettelen suomalaisten makua, tai pikemminkin mauttomuutta. Kaupoista on nykyään vaikea enää löytää juustoa, joka ei olisi kevyttä ja jossa olisi luonnetta ja makua. Suomalaiset pelkäävät sekä suolaa että rasvaa ja ilman niitä juustot ovat pilalla. Valitettavasti minulla ei ole yhtään kuvaa lettijuustosta, koska ehdimme tuhota sen pienen paketin, jonka ostimme.