KOLMAS ongelma: Reppureissaajat ja NELJÄS ongelma: sähkö

Noniin, nyt on taas muutaman tunnin yöunet takana ja kummasti jaksaa paremmin kirjoitella kun vielä muutama tunti sitten. Pitäisi kyllä harrastaa tuota nukkumista enemmän kuin nykyään, koska olen vähällä saada saman taudin kuin Heikillä ja mikäli se iskee nyt, kun edessä on kellon ympäri ja läpi yön istumista Regular class -paikoilla - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Regular class oli halvinta mitä pystyi saamaan. Yli 12 tunnin junamatka Khabarovskista Vladivostokiin maksaa vajaat parikymppiä euroissa per nuppi. Oletettavasti luvassa on siis oikeasti kova penkki vailla edes mahdollisuutta mennä makuuasentoon.

Aika menee tällä matkalla niin nopeasti, että tuntuu vähän turhauttavalta se ettei kaupungeissa ehdi tehdä juuri mitään. Kun lopulta löydämme tarpeeksi halvan hotellin, johon pikkuruinen budjettimme riittää, olemme niin hiestä märkiä ja väsyneitä, että on pakko mennä ensin perusteelliselle pesulle ja sen jälkeen levätä hieman makaamalla piikkimatolla, joka auttaa kummasti jumiutuneisiin lihaksiin. Kun nämä toimenpiteet on tehty, on kello niin paljon, että on pakko alkaa etsimään ruokaa. Ja kun ruokaa on saatu, on kello jo niin paljon että kaikki kaupat ovat kiinni ja kadut pimeinä. Ja kun kello on paljon ja matkan rasitukset painavat, alkaa väsyttää. Kaikki tämä on luonnollista mutta turhauttavaa. Olisi niin paljon kaikkea mitä voisi tehdä enemmän, nähdä enemmän, kokea enemmän, levätä enemmän ja syödä paremmin. Aika menee siihen, että etsii yöpaikkaa, ruokaa, juomaa ja vessaa. Tämä kaikki oli toki tiedossa etukäteen jo aikaisempien reilausmatkojeni kokemusten pohjalta.

Nyt on kuitenkin pakko hyväksyä se, että aika on rajallista ja pakko on ottaa siitä irti niin paljon kuin vain ehtii ja kykenee. Ja voi lohduttaa itseään sillä, että kaupunkeihin voi aina palata ja ensi kerralla voi olla viisaampi siinä, että viipyy yhdessä paikassa pidempään. Nyt on olosuhteiden pakosta joutunut tekemään aika tiukan aikataulun, että ehtii ajoissa Japaniin ripustamaan näyttelyä.

Mutta asiaan, josta minun piti alunperin tässä puhua. Reppureissaajiin, tai ainakin meihin, suhtaudutaan täällä hyvin epäilevästi. Meille yritetään joko myydä hotellien kalleinta huonetta tai sanotaan ettei tilaa ole. Onneksi on Lonely Planet joka ohjeistaa meitä oikeiden hintojen suhteen. Ehkä räikeimmän esimerkin koimme täällä Khabarovskissa eilen. Saavuimme hiestä valuvina ja kahden ja puolen vuorokauden junareissaamisen seurauksena rähjääntyneinä valitsemamme hotellin respaan, jossa työntekijä tiskin takana katseli meitä kuin halpaa makkaraa päästä jalkoihin, jonka jälkeen ilmoitti tiukasti ettei heillä ole tilaa. Katsoimme Heikin kanssa toisiamme ja tiesin työntekijän valehtelevan. Hän ei vain halunnut meitä asiakkaakseen rähjäisen ulkomuotomme tähden. Hotellissa oli sentään 200 huonetta eikä aulassa istunut ketään. Puuskahdin epätoivoisena ja kysyin työntekijältä tietäisikö hän sitten lähistöltä mitään toista hotellia, joka ei olisi kovin kallis. Työntekijä ei ollut huomaavinaan vaan mulkoili meitä nenäänsä nyrpistellen kulmiensa takaa ja palveli juuri tiskillä olevaa asiakasta. Seisoimme siinä haisevina ja aloin pläräämään Lonely Planetia katsoen epätoivoisena muiden hotellin hintatasoa. Se oli vain yksinkertaisesti liikaa.

Olimme juuri yrittäneet saada omaa huonetta rautatieaseman resting roomeista, mutta olimme hylänneet tarjouksen, jossa meidän olisi pitänyt olla eri huoneissa ja jakaa se lisäksi 5 muun miehen tai naisen kanssa. Lisäksi rautatieaseman hostellin työntekijä yritti kiristää meiltä kaksinkertaista hintaa. Olimme siis maksaneet siitä, että pääsemme taksilla toiseksi halvimpaan majoituspaikkaan ja sitten meitä kohdeltiin sielläkin tällä tavalla. Emme lähteneet respan edestä mihinkään vaan seisoimme siinä pläräämässä kirjaamme. Olimme jo luovuttamassa, kun työntekijä sanoi lopulta että hänellä olisi sittenkin yksi huone vapaana. Kun kysyimme huoneen hintaa, se oli yli 2400 ruplaa. Matkaoppaan mukaan hotellin kahden hengen huoneet olivat kaikki 1700 ruplaa. Kyse oli siis puhtaasti huijaamisesta. Mikäli ottaisimme tuon huoneen, ei meillä olisi enää varaa yöpyä missään Vladivostokissa. Keskustelimme asiasta Heikin kanssa ja hikikarpaloita valui ohimoiltani ja rinkka painoi kuin synti. Kohta työntekijä puhui taas. Hän kysyi, että kuinka pitkään me mahdamme viipyä. Kun kerroin hänelle, että kyseessä on yksi ainut yö ja että aivan varmasti lähdemme huomenna, hän alkoi plärätä kansiotaan. Hänellä olisi sittenkin vapaana toinenkin huone. Hinnaksi tälle hän sanoi 1820 ruplaa. Otimme huoneen. Vaikka sekin oli aivan takuulla hieman ylihinnoiteltu, oli se parasta mitä pystyimme sillä hetkellä saamaan. Ja joka tapauksessa huoneen hinta jäi nyt noin 45 euroon.

Toinenkin ongelma on ollut monissa yöpaikoissa ja junissa. Sähköä on lähes mahdotonta saada. Hotellihuoneissa on kyllä sähköpostokkeita, mutta monikaan niistä ei toimi. Sama homma on junassa. Minulla olisi siellä vaikka kuinka paljon aikaa kirjoittaa blogia ja työstää kuvia, mutta kun siellä olevat sähköpistokkeet ovat neuvostoaikaisia - ne eivät joko toimi tai ne ovat 50V-jännitteellä. Mikään nykyaikainen sähkölaite ei tietenkään reagoi näin pieneen jännitteeseen - lukuunottamatta vaunusiivoojan imuria, joka on neuvostoaikainen mööpeli.

Olen nyt kirjoittanut tätä tekstiä jossakin hotellin alakerran juppikahvilassa, jossa netin käyttöä rajoitetaan ja tämä ei anna julkaista tekstejä eikä laittaa kuvia tai videoita. Rajoituksen vuoksi olen joutunut kirjoittamaan tekstiä jo kolmeen kertaan, mikä on hyvin turhauttavaa koska aika on muutenkin hyvin rajallista. Lisäksi netin käyttö taitaa maksaa. Siirrymme siis jonnekin muualle ja toivon että ehdin vielä päivittää blogia ennen kuin lähdemme kohti Vladivostokia.

Khabarovsk - Siperian kylmin kaupunki...

Tai niin ainakin Lonely Planet sanoo. Puettiin tänään luojan kiitos aika kevyesti päälle ja silti hiki virtasi, kun viimein pääsimme ulos tulikuumasta junasta kahden ja puolen vuorokauden matkustamisen jälkeen. Kylmän sijaan Khabarovskissa on tällä hetkellä helle. Kuten Heikki tuossa kertoikin, niin aikaero on 8 tuntia ja vaikka sitä on miten hitaasti tänne hivuttautunut, alkaa tuo aikaero tuntua hirvittävänä väsymyksenä. Osittain väsymys johtuu siitä, että nukkuu vaihtelevasti junassa, jossa ihmisiä ravaa jatkuvasti, juna ryskyttää ja on joko liian kylmä tai kuuma. Valivali. No joo. Onhan täällä kaiken kaikkiaan ollut mahtavaa, yritän tällä hetkellä olla kovasti sairastumatta, Heikki on jo paranemaan päin. Yksi ensimmäisen junamatkan mammoista oli kipeänä ja nyt se tauti on meissä. Lentäminen tajuttomassa flunssassa on tuskaa, sen tiedän kokemuksesta. Korvat eivät pääse aukeamaan, jos röörit ovat tukossa ja korvat lukossa ja jatkuvan ilmanpaineen alaisena on erittäin tuskallista matkustaa varsinkin pidempiä matkoja.

Mutta kello on tällä hetkellä aivan liikaa ja tekstiä olisi enemmän kuin pystyisin tänä yönä kirjoittamaan ja nukkuakin pitäisi. Jännä miten vähän aikaa siihen nukkumiseen lopulta jää. Huominen päivä meillä on aikaa kiertää Khabarovskia ja illalla lähtee taas juna kohti viimeistä Siperian määränpäätä eli Vladivostokia. Tämän jälkeen siirrymmekin jo Korean maaperälle. Sitä ennen pitäisi ehtiä kirjoittaa kaikki siperiasta ja laittaa kuvia lisää. Yritän ehtiä tehdä sen huomenna.

Khabarovsk

Ja nyt minullakin on tunnus, eli tarkoitus on tulevina päivinä kirjoittaa tänne jotakin. Juuri nyt ei jaksa, koska kello on yksi yöllä, ja aikaero Suomeen on 8 tuntia. Khabarovskissa siis ollaan nyt. Omsk oli rapainen, autot romuja ja rakennukset remontin tarpeessa. Ulan-Udekin oli siihen verrattuna hyvin paljon siistimpi paikka, mutta täällä kaikki melkein kiiltää. Ei näy juurikaan vanhoja Ladoja tai vastaavia tämän kaupungin kaduilla.

Omsk – Oh My Suomalaiset Kummajaiset!

Saavuimme Omskiin suhteellisen myöhään. Heikki oli tutustunut junassa erään hyvin mukavan ja avuliaan Dmitrin kanssa, joka puhui loistavaa englantia ja hän lupasi auttaa meitä missä vain ikinä tarvitsemme.

Dmitri opastikin meitä ihan kädestä pitäen. Hän lupasi auttaa meidät haluamaamme yöpaikkaan ja jopa soitti sinne puolestamme ja kysyi onko siellä tilaa. Dmitri juoksi edellä ja me ähelsimme ja puuskutimme rinkkojemme kanssa perässä. Muut Omskilaiset pällistelivät meitä suu auki kuin vierasta sikaa ja päät kääntyivät suuntaamme joka puolelta tietämättä miten meihin pitäisi oikein suhtautua. Olo oli kuin ulkoavaruudesta pudonneella alienilla. Dmitri opasti meidät piskuiseen minibussiin, joka toimi paikallisbussina ja ahtauduimme rinkkojemme kanssa sisään hiestä valuen. Muut bussimatkustajat katselivat meitä naureskellen, mutta he olivat erittäin ystävällisiä ja kertoivat jopa miten bussimatka täytyy maksaa. Rahat vain ojennettiin bussikuskin nenän eteen ja hän antoi tarvittaessa vaihtorahan. Eräs matkustajista oli niin ystävällinen, että jäätyään samalla pysäkillä pois, hän kysyi venäjäksi minne olemme menossa ja minä änkytin venäjänkielisen hotellin nimen. Lopulta aikamme solkattuamme hän lähti opastamaan meitä ja vei meidät sisälle hotelliin asti. Hän jopa antoi meille 4 pientä omenaa matkaevääksi, jotka hän kaivoi omasta ruokakassistaan. Olin niin liikuttunut tästä pyyteettömästä ystävällisyydesta, etten tiennyt kuinka häntä oikein tarpeeksi kiittäisin.

Hotellin rouva oli erittäin mukava ja hän pyysi meitä ensin laskemaan kantamuksemme maahan ja vasta sitten asioimaan kanssaan. Kesken pyynnön hän kuitenkin muutti mieltään ja pyysi meitä suoraan hotellihuoneeseen. Matkalla sinne hän pyysi minua muistamaan erään luvun. Se oli 2450. Painoin luvun mieleeni ajatellen sen olevan huoneemme numero. Ihmetellen astuin ovesta sisään ja huomasin huoneen numeron olevan 8. Laskimme kantamuksemme hotellihuoneen tilavaan olohuoneeseen ja rouva esitteli minulle paikat perusteellisesti, jopa yksi kylpytakkikin sisältyi huoneen varustukseen. Juostuamme rouvan perässä takaisin receptionin tiskille ja rouvan lappaessa lisää varustuksia Heikin käsivarsille, Heikki lopulta kysyi minulta mikä on huoneen hinta. Sanoin ettei siitä ole ollut vielä puhetta, kunnes molemmat tajusimme mikä tämä salaperäinen luku 2450 oli. Rouva oli juuri myymässä meille jotellin kalleinta huonetta. Hädissäni sänkötin venäjää, suomea, ruotsia ja ties mitä sekaisin, kunnes sain itseni kasattua siinä määrin, että kysyin rouvalta huoneen hintaa. Rouva katsoi minua kuin Neanderthalilaista ja sanoi mystisen luvun, jonka oli juuri minulle opettanut. Sönkötimme nyt Heikin kanssa kilpaa ja aloin kaivaa Lonely Planetin sanakirjasta sopivaa lausetta tilanteeseen (”Onko teillä halvempaa huonetta”). Näytin rouvalle lauseen sormellani edes yrittämättä sönkätä sitä sianvenäjälläni. Rouva ajautui mietteliääseen tilaan ja näytti hyvin harmistuneelta. Lopulta hän kirjoitti paperilapulle toisen mystisen luvun. Se oli 1900. Minä puolestani näytin rouvalle Lonely Planetin ilmoittamaa hintaa kahden hengen huoneesta (1700), jolloin rouva pudisteli päätään ja elehti kaikkien halpojen huoneiden olevan täynnä. Päätimme lopulta ottaa rouvan toisen ehdotuksen.

Kuten arvelinkin, rouva ei tietenkään antanut meidän jäädä tähän paraatihuoneeseen vaan hilasimme rinkat takaisin selkäämme ja kipitimme rouvan perässä käytävää eteenpäin. Rouvan antama huone oli lähes yhtä hyvä. Siinäkin oli oma olohuoneensa ja erillinen makuuhuone. Parisänkyjä oli jopa kaksi kappaletta. Ainoana miinuspuolena oli parisängyn keskellä oleva kivikova kohta sekä peittojen puuttuminen.

Käytyämme suihkussa oli jo melkein nukkumaanmenoaika. Asia luonnollisesti hieman harmitti, koska tarkoitus oli alun perin tutustua kaupunkiin hieman enemmän. Junasotkujen vuoksi asia meni kuitenkin näin eikä asialle voinut mitään. Lähdimme kaupungille samoilemaan ja etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Päädyimme paikalliseen kiinalaiseen ravintolaan, joka ilmoitti juuri sulkevansa. Ravintolan henkilökunta oli kuitenkin niin ystävällistä, että eräs heistä – hyvin nuori tyttö – sanoi että voi opastaa meidät paikkaan jossa voi sekä syödä, että käyttää ilmaiseksi nettiä.

Asia kuulosti loistavalta ja lähdimme tytön mukaan. Hän kuljetti meitä kikatellen pitkin Omskin katuja ja sanoi minua hassuksi kun matkin junan ääntä yrittäessäni demonstroida mitä halusin hänelle kertoa. Yritin kertoa tytölle punaisesta matkastani ja pyysin häntä antamaan minulle jotakin punaista, mutta tyttö sanoi olevansa niin väsynyt työpäivän jälkeen, ettei hänellä ollut antaa minulle mitään eikä hän jaksanut miettiä asiaa sen syvällisemmin.

Kerroimme tytölle, ettemme syö lihaa, mutta kala on ihan ok. Lopulta tyttöraasu toi meidät KFC:n eteen ja hyvästeli meidät halaten. Tyttö katseli peräämme nin, ettei meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin astua sisään ja kysyä olisiko heillä mitään missä ei ole kanaa. Vastaus ei yllättänyt – heillä ei ollut. Söimme siis ranskalaisia, joimme mohitoa ja päivitimme blogia.

Seuraavana aamuna olimme nin uupuneita, ettemme jaksaneet nousta tarpeeksi ajoissa ylös, että meillä olisi ollut aikaa rauhassa tutustua kaupunkiin. Alkuperäinen suunnitelmamme oli kävellä kaupungin halki rinkat selässä ja levätä välillä retkijakkaroilla. Nyt kello oli jo yhdeksän aamulla ja juna lähtisi puoli kahdentoista aikaan. Otimme siis taksin ja ajoimme rautatieasemalle, jossa ihmiset taas tuijottivat meitä niin suu auki, että he lähes törmäilivät pylväisiin ja toisiinsa eivätkä he olisi huomanneet, vaikka kottarainen olisi tehnyt heidän suuhunsa pesän. Kaikesta kummastelusta huolimatta kaikki ihmiset olivat ystävällisiä. Maksoimme ökyhintaisen matkatavarasäilytyksen ja riensimme kuvaamaan rautatieaseman edessä olevaa Lenin-patsasta. Patsaita on kaupungissa kaiken kaikkiaan viisi, mikä oli syy siihen minkä vuoksi valitsimme kaupungin yhdeksi etapiksi. Tällä lyhyellä piipahduksella ehdimme bongata niistä kaksi.

Omsk – Ulan-Ude

Junamatka Omskista Ulan-Udeen tuntui alkavan taivaallisesti. Paikkalippumme olivat päällekkäisissä sängyissä, joten olimme onnellisia siitä että voisimme vallata yhden penkin täysin meidän käyttöömme eikä kukaan voisi ajaa meitä siitä pois. Muut matkustajatkin vaikuttivat mukavilta, vastapäätä istui noin 60-vuotian mies ja muut solumme matkustajista olivat nuoria miehiä. Ei siis enää ruttunaamaisia mammoja hätyyttämässä meitä varpainemme pois heidän näköpiiristään. Nuoret miehet vaikuttivat oikein rennoilta ja matka lähtikin käyntiin sulavasti maisemia katsellen ja ikkunasta kuvaten. Nuoret miehet aukaisivat vodkapullon ja hymyillen katselin tätä venäläistä rituaalia. Hieman aikaa kuvattuamme huomasimme, että pojanpallerot tyhjensivät pullon poikineen sellaisella vauhdilla, ettei kumpikaan enää pysynyt laskuissa siinä, kuinka monta pulloa he oikein olivat tuhonneet. Rohkaisua saaneena pojat sitten päättivät tulla esittäytymään ja yritimme kovasti ymmärtää toisiamme. Mietin ensin pitkään olisiko pojista minulle apua punaiseen installaatiooni ja lopulta näytin heille paperilapun. Miehet sönköttivät lapun naureskellen läpi, mutta eivät tarttuneet haasteeseen millään tavalla. Ajattelin sen olevan merkki siitä, ettei asiaa kannattaisi turhaa painostaa.

Lopulta poikien käytös alkoi olla viinan seurauksena erittäin häiritsevää. He istuutuivat sängylleni lupaa kysymättä ja edes katsomatta oliko siinä alla mitään, joten moneen otteeseen juuri matkaa varten ostamamme pienetn leivonnaisten ulkomuoto alkoi muistuttaa pikemminkin pannukakkua. Annoimme miesten rupatella keskenään kaikessa rauhassa ja istua sängynpäädyssä. Emmehän me saisi olla ruttunaamoja, saimme mitä halusimme.

Lopulta kun pojat alkoivat hortoilla ja sönköttää käytävillä ja joku kaatui vastapäisen miehen sänkyyn vodkasta sammuneena, alkoi hommasta olla leikki kaukana. Eikä siinä vielä kaikki – pallerot kun soittivat kännykän MP3-soittimistaan mitä hirvittävintä pilipalimusiikkia. Kun Doctor Alban ja Ace of Spacen samat biisit alkoivat tulla noin viidettäkymmenettä kertaa, alkoi meidänkin naamamme jo rutistua. Lopulta porukka sammui yksi toisensa jälkeen ja saimme huokaista helpotuksesta ja onnellisena ja toisaalta hieman pelokkaana mietin seuraavaa päivää.

Pelkoni oli täysin aiheellinen, koska heräsin siihen, että joku mies istui sängylläni ja pallerot kilistelivät iloisena vodkaryyppyjään. Kello oli yhdeksän aamulla. Osa porukasta oli jo siihen aikaan hyvässä nousussa, toiset olivat vasta kurottumassa sinne. Tiesin heti, ettei päivästä tulisi ainakaan helpompi ja yritin kovasti pidätellä, ettei minun tarvitsisi mennä vessaan katsomaan millainen kauhistus siellä odottaisi. Pallerot kilistelivät taas päivän mittaan pullon poikineen ja pojanpoikineen ja osa oli sellaisessa änkyrässä, että päätin ettei kukaan enää istuisi siinä kunnossa sängylleni. Ei mennyt aikaakaan kuin joku yritti ja nyt he olivat pöyristyneitä siitä, kun lupaa istua ei annettu. Tunsin kohtalon irvailevan itselleni. Minusta oli tullut mamma. Minusta oli tullut se sama ruttunaama, joka hätistää häiritseviä olentoja sängyltään. Nauroimme Heikin kanssa asialle makeasti. Asioilla on joskus taipumusta mennä hauskasti päälaelleen. En halunnut, että joku miehistä kaatuu sammuneena viereeni ja alkaa kähmimään yöllä. Siinä mielessä istumiskielto oli hyvinkin oikea ratkaisu tilanteeseen. Sitä paitsi pojat räpläsivät jatkuvasti Heikin hiuksia, mitä hän ei voi sietää, ja he kysyivät samat kysymykset aina vain uudestaan. Liian humalaisista ihmisistä ei ole seuralaiseksi.

Pallerot ryyppäsivät antaumuksella koko päivän, sotkivat koko junavaunun ja metelöivät niin, että koko muu vaunu oli täynnä ruttunaamoja aina junan henkilökuntaa myöten. Henkilökunta kävi vähän väliä ojentamassa nuorukaisia, mutta kiellot eivät päteneet pitkään vaan kohta oli edessä sama bakkanaali. Lopulta junan henkilökunta väsyi yrittämästä ja me saimme pärjätä keskenämme. Päivä oli mennyt känniääliöitä seuratessa ja vahtiessa. Olin sentään saanut kuvattua hienoja otoksia matkalta, mutta installaation toteuttamisesta ei ollut tullut mitään. Emme voineet kuvitellakaan lähtevämme junavaunusta rauhaan ravintolavaunuun, koska olimme varmoja siitä, että joku olisi sammunut ja oksentanut sänkyymme ja tavarat olisi heitelty ties minne. Tällä kertaa asia oli siis päinvastoin. Viimeksi emme voineet olla junavaunussa ollenkaan, nyt emme voineet poistua sieltä.

Heräsin toisena aamuna erittäin huonosti nukutun yön jälkeen (pallerot olivat mekastaneet koko yön nenäni edessä) heräsin hiljaisuuteen. Kello oli seitsemän aamulla. Kävin hakemassa itselleni kupillisen kuumaa vettä, johon sekoitin lusikallisen hunajaa. Nautiskelin sitä suurella hartaudella katsellen junan ikkunasta avautuvia jylhiä maisemia. Olimme viimeinkin saavuttaneet vuoret, jotka jo kuvittelin ohittaneemme. Auringon punaisten säteiden hyväillessä kukkuloiden kylkiä ja usvapeitteen luopuessa haikaillen vaipastaan laaksojen pohjalla, nautin taas matkasta täysin siemauksin. Edellisen yön bakkanaaleista oli jäljellä pelkkä kitkerä haju.

Ulan-Ude - Punainen kaupunki!

Olemme tällä hetkellä Ulan-Udessa. Ulan tarkoittaa punaista ja se on myöskin yksi syy siihen, miksi valitsimme tämän kaupungin, kuten ehkä arvaatte. kaupungista tekee punaisen muun muassa se, että täällä on maailman suurin Leninin patsas. Se on kyllä valtava! Sen juurella ei voi kun tuntea itsensä pieneksi maan matoseksi ja kumartaa tämän mahtipontisen, kaikennäkevän katseen edessä. Leninin päästä huolimatta kaupunki on muutoin pessyt kasvonsa lähes täysin neuvostoajasta. Ilmapiiri on rento, kadut ovat siistit, ihmiset pukeutuvat muodikkaasti ja katsovat ihmetellen takkutukkaisia, joka puolella kasseja kantavia, kaksi vuorokautta junassa matkustaneita ja sitä kautta hyvin epämiellyttävästi lialta haisevia matkustajia.

Vyöryimme rinkkoinemme ja laukkuinemme kaupungin halki pieneen hotelliin ja saimme lopultakin rekisteröityä viisumimme. Hiestä valuen riisuimme rinkkamme, peseydyimme perusteellisesti ja hartaudella, vaihdoimme vaatteet ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa Lonely Planetin johdolla. Sen seurauksena päädyimme ravintolaan, jossa oli pöytä täynnä ruokaa mistä valita, mutta vain yksi ainut vaihtoehdoista oli kalaa. Täällä ei harrasteta paljon kasvisruokailua. Söimme lohemme ja nautimme punaisesta sisustuksesta, joka suorastaan häikäisi. Ruoka tarjoiltiin meille leipälautasen kokoiselta ruokalautaselta ja päädyimmekin hämmästelemään, kuinka pienikokoisia ihmiset täällä oikein ovat. Ehkä se on osittain ruokalautasen koon seurausta.

Siirryimme kuvaamaan Leniniä useasta kuvakulmasta ja ihmettelimme paikallisen toriaukion suihkulähdeshowta. Olin juuri ottamassa kuvia pienestä pojasta, joka näytti hauskalta kantaessaan isänsä päällystakkia olkapäillään ja joiden hihat jyystivät maata, kun kolme nuorta miestä tuli juttelemaan ja pyysi ottamaan kuvan heistä. Nuoret miehet esittäytyivät ja kertoivat opiskelevansa musiikkia. Tästä saimmekin hyvin keskustelun aikaan ja sain hyvin johdatella poikia punaiselle tielle. Näytin heille käännetyn lappuni, jossa pyysin antamaan minulle jotakin punaista. Pojat miettivät kovasti, mutteivät keksineet mitään sopivaa. Sen sijaan keskustelimme kaikenlaista taiteesta ja musiikista. Tämän jälkeen pyysin poikia vastaamaan kysymyksiin ja he vastasivatkin hienosti venäjäksi. Tuskin maltan odottaa, että saan käännettyä heidän vastauksensa.

Hotellihuoneen jääkaappi on neuvostoajalta ja siinä on kummallista se, ettei se pidä laisinkaan ääntä. Myös vessan ovi taitaa olla samaa kaliiberia, koska se natisee niin antaumuksella, että emme voi olla narisuttamatta sitä ihan tarkoituksella. Äänestä saisi koottua hienon äänimaiseman. Harmi, ettemme saaneet yhtään nauhoitusvälineitä matkaan painorajan vuoksi. Taltioimme kuitenkin teille tämän hienon soundin.

Huoneissa on langaton netti, mutta koska olemme 11. kerroksessa, on yhteys huoneessa niin heikko, että minun pitää kykkiä lattialla ulko-oven edessä, että saan edes yhden palkin näkymään. Siitäkin huolimatta yhteys pätkii. Joka tapauksessa nettiyhteys omassa huoneessa on luksusta, joten sen eteen on valmis vähän kykkimäänkin.

Huomenna jatkamme matkaamme kohti Khabarovskia ja edessä on taas kaksi vuorokautta junassa. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaisia matkakumppaneita saamme tällä kertaa. Samaan hengenvetoon olen kiittänyt itseäni jo monta kertaa siitä, että päätimme pitää muutaman hengähdystauon junamatkustamisessa. Viikko känniääliöiden kanssa olisi jo kohtuutonta.

Laitan näistä päivityksistä kuvia taas viiveellä lisää, nyt on taas kiire junaan.

Kuvia väliltä Pietari-Omsk

Kuvat tulevat viiveellä, koska kuvien käsittelyohjelma sanoi kaput ja kikkailen nyt amatööriohjelmalla, joka on hidas. Lisäksi tuhansien kuvien plärääminen on oma hommansa. Kuvien lataaminen on näillä nettiyhteyksillä niin tuskallisen hidasta, ettei meinaa aika riittää näiden kuvien kanssa. Tässä kuitenkin parhaita paloja väliltä Pietari-Omsk:

3. luokan junavaunu, joka peittoaa helposti tasoltaan VR:n lättähattujunat. Myöhemmin kävi ilmi, että hyvällä tuurilla onnistuimme saamaan uusimman mahdollisen junavaunun koko junasta. Kolmas luokka oli jopa siistimpi ja parempi kuin toinen luokka. Vessat toimivat samalla tavoin paineilmalla kuin lentokoneissa.

Heikki haukottelee hieman huonosti nukutun yön jälkeen "hyllyllä", miksi hän yläpetia kutsui. Sängyt oli tehty minun mittaisilleni ihmisille, minulla ei ollut ongelmia oikaista jalkojani, mutta vähänkin pidempijalkaiset ihmiset kokivat jalkoineen yöllä epämukavia hetkiä. Kuten huomaatte, niin hyllyllä ei sovi istumaan.

Mammat. Tässä vaiheessa saimme olla vielä omassa rauhasamme sivupenkeillä, kunnes yksi heistä valloitti senkin niin, ettei meille jäänyt laisinkaan istumatilaa.

Heikki ja spork. Ostimme sporkit ennen lähtöä ja ne osoittautuivat erittäin käteviksi matkalla. Oheisesta muovikiposta nautimme jokapäiväisen nuudelimme. Kansi oli kätevä sen vuoksi, ettemme herätä lisää pahennusta läikyttämällä kiehuvaa vettä kävelessämme kipon kanssa liikkuvassa junassa.

Junan ikkunasta otettu kuva asemalaiturilta, jossa ihmiset möivät itse tehtyjä piiraita ja oman maan kasviksia junamatkustajille.

Nikita ja punainen vaihtokauppa.

Sasha, entinen agentti.

Terveisiä Siperiasta - olemme onnellisesti Omskissa

Kirjoittelin junamatkan aikana blogipäivitystä, joten nyt vain pastaan sen tähän. Kello on tällä hetkellä 01:03 yöllä, saimme juuri pientä syötävää ja nettiyhteyden käyttöön. Saimme oikein mukavan hotellin täältä Omskista, joten mieli tekee kovasti päästä nukkumaan, pitkästä aikaa oikeassa sängyssä. Pääsimme perille oikein mukavasti, olemme terveitä ja ruokaakin on saatu. Kylmähän täällä Siperiassa meinaa olla, mutta onneksi on niin painava rinkka, ettei kylmä pääse yllättämään, kun sen kanssa reipastelee pitkin katuja.

Laitan kuvia matkastamme myöhemmin, nyt tämä paikka menee kiinni, joten ehdin vain pastata tekstin.

Huomenna jatkamme taas matkaamme klo:11:30 kohti Ulan-Udea, joten edessä on taas 2 vuorokautta junassa. Mutta tässä siis teille tarinaa junamatkasta Pietari-Omsk:

Onnellisesti junaan menossa - vihdoinkin!

Junamatka Pietari – Omsk 22. – 24.8.2011

Katselen tällä hetkellä junan ravintolavaunun ikkunasta Siperian karuja maisemia. Olemme käsittääkseni ylittäneet jo Uralin, viimeisinpänä pysähdyspaikkana oli Tyumen ja seuraavaksi onkin vuorossa jo pääteasemamme Omsk.

Mielikuvistani poiketen Siperian maasto ei olekaan jylhän karua vaan tasaisen laakean karua. Suurin osa maastosta on peltoa tai niittyä, radanvartta reunustavat koivut ja männyt, monin paikoin juurestaan palaneina. Välillä juna singahtaa ohi jonkun pienen kyläpahasen, jossa suurin osa taloista näyttää asumattomilta röttelöiltä, mutta joiden savuöpiituista nousee kuitenkin savu. Autioita talot eivät siis ole. Vaikka Talon seinät saattavat näyttää olevan sortumaisillaan ja laudat ovat miten sattuu, saattaa kasvimaa olla laitettu viimeisen päälle.

Venäjällä ja SiperIassa on ainakin yksi yhdistävä tekijä Kiinan kanssa. Täällä asioiden ei tarvitse olla niin justiinsa. Vaikka asiat ovat infrastruktuuriltaan vähän sinne päin, kaikki silti toimii. Itse asiassa ainakin raurateiden suhteen täällä toimii kaikki huomettavasti paremmin. Verrattuna VR:n, Venäjän junaliikenne toimii moitteettomasti ja junat ovat aikataulussa. Junat ovat siistejä ja pelkäämämme kolmosluokka on kaikkea muuta kuin hikinen koppi, jossa pitää maata kovilla lavereilla selkänsä kipeäksi. Jopa kolmosluokassa on lakanat, pikkuinen pyyhe, viltti ja tyyny, joten itsepuhallettavalla patjalla ei ainakaan toistaiseksi ole tehnyt mitään.

Takanamme on 2 yötä kolmannen luokan junavaunussa, joka koostuu 6 hengen soluista, joita ei ole rajattu millään tavalla. Soluja yhdessä vaunussa on noin 9 eli yhdessä vaunussa on ihmisiä päälle 50. Tietämättättämme emme osanneet kysyä itsellemme alapetejä, joka on aiheuttanut hieman hankaluuksia. Yläpetiin on hankala kiivetä eikä siellä mahdu istumaan. Maisemiakaan ei kykene enää näkemään. Matkakumppaneinamme ovat olleet noin 60-vuotias manna Omskista, nuorempi mamma lapsensa kanssa, yksinmatkustava noin 50-vuotias mamma sekä nuorimies. 60-vuotias mamma ja nuorempi mamma lapsensa kanssa obvat suhtautuneet meihin erittäin epäluuloisesti. Vaikka olemme yrittäneet olla heille ystävällisiä ja tarjonneet teetä, olemme ilmeisesti liian omituisia ja ”likaisia” heidän silmissään. Aina kun jompikumpi meistä könyää vaivalloisesti yläpetilleen, alkaa vanhempi mamma mäkättää, mikäli jalkamme osuu hänen lakanaansa. Lisäksi molemmat mammat laittavat aina omat lakanansa pois alta, mikäli erehdymme istuutumaan heidän petilleen. Näin he eivät toimi, mikäli istuvat toistensa peteihin. Tässä vaiheessa täytyy mainita, ettei solussa ole muita istumapaikkoja kuin heidän alapetinsä, jotka on tarkoitettu päiväsaikaan kaikkien istuttaviksi ja lakanat olisi tarkoitus siirtää pois yläparville. Kokemamme kohtelun vuoksi olemme linnoittautunet ravintolavaunuun ja pienen pieni matkabudjetimme kärsii siitä, kun joudumme jatkuvasti tilaamaan lisää ruokaa tai juotavaa. Tosin ravintolan henkilökunta on ollut loistavaa ja erittäin ystävällistä, he antoivat meidän syödä eilen jopa omia eväitämme kun ostimme samalla jotakin.

Vanhempi mamma on vähän huvittava. Aina kun ilmestymme vaunuumme, hänellä saattaa olla jonkun muun matkakumppanin kanssa meneillään vilkas keskustelu ja teekupit vain kilisevät. Kun me otamme esille omia ruokatarpeitamme lämmittääksemme itselle hieman nuudelisoppaa, niin mamma alkaa äkäisenä huokailemaan ja siirtyy naama rutussa pois omalta paikaltaan (ja ottaa tietenkin ensin omat lakanansa pois saastaisen takalistomme alta) ja hän kertoo elekielellä, että joisimme omat teemme ja söisimme ruokamme nopeasti, häntä kun väsyttää ja hän haluaa juuri silloin nukkumaan. Näin tapahtuu aina vuorokaudenajasta riippumatta. Aina kun olemme vaunussa, hän makaa omalla paikallaan niin, ettei meillä ole istumapaikkaa. Tänä aamuna söimme aamiaisemme omalta paikaltamme kykkien makuuasennossa. Alakerran mamma näki kyllä, että meillä on hyvin hankalaa, mutta ei tehnyt elettäkään antaakseen meille tilaa omalta paikaltaan, hän vain makasi ja katseli meitä, vaikka oli ollut hereillä jo pitkän aikaa.

Onneksi meillä on kuitenkin ongelmaan ratkaisu. Olemme nimittäin ostaneet pienet retkijakkarat kaiken varalta. Eilen kun olimme alkamassa ruokailemaan ja kukaan ei näyttänyt eleelläkään antavansa meille istumapaikkaa, otimme omat retkijakkaramme esille ja istuuduimme niille. Tämän huomatessaan mamma taas äkäisenä elehti meitä istumaan hänen paikalleen ja elehti haluavansa heti sen jälkeen nukkumaan. Joimme kupilliset hibiskusta nopeasti hörppimällä ja menimme sen jälkeen nukkumaan. Minä olin ehtinyt jo nukahtaa, kun Heikki kuunteli vielä pitkään sen jälkeen alakerran mammojen iloista juttelua jaa teekuppien kilinää.

Mammat olisivat varmasti oikein mukavia ihmisiä, kun he vain uskaltaisivat luopua ennakkoluuloistaan ja peloistaan vähän erikoisemmalta näytäviä ihmisiä kohtaan. He ovat kummastelleet kovasti Heikin hiuksia, mutta niin ovat tehneet lähes kaikki junan matkustajat. Me emme näytä tyypillisiltä suomalaisilta turisteilta,, emme edes örvellä käytävillä humalassa.

Myös työskentely junassa on sujunut kohtalaisesti. Kuvaaminen on ollut vähän hankalaa, koska ravintolavaunun ikkunat ovat likaiset, joten joka ikiseen kuvaan ikuistuu likainen ikkunan pinta, joka näyttäytyy ikän kuin sumuisena filtterinä. Omassa solussamme ei voi kuvata, koska emme pääse ikkunan viereen istumaan eikä omalta paikaltamme voi kuvata makuuasennossa, sieltä ei edes näe muuta kuin ratapenkan.

Ensimmäisenä iltana, kun pakenimme ravintolavaunuun, tutustuimme erittäin mukavaan nuoreen mieheen, Nikitaan, joka tuli kääntämään avuksemme ruokalistaa. Keskustelimme Nikitan kanssa pitkän tosin Venäjän ja Suomen eroista, neuvostoajasta ja sen punaisuudesta ja siitä mitä oli Venäjä ennen ja mitä se on nyt. Ihmiset eivät kuulemma enää mielellään muistele neuvostoaikaa vaan he haluavat siirtyä eteenpäin. Kenelläkään ei ole siitä ajasta kovinkaan hyviä muistoja, joten asiasta puhuminen avaa vaan haavoja. Tämä on hyvä tietää omassa työskentelyssäni, etten tahtomattani loukkaa ketään. Sitä paitsi tarkoituksenani ei ole vääntää nykyvenäjää entiseen neuvostoaikaan, vaan nähdä, millaisia vaikutteita sen punaisuus on ihmisiin ja yhteiskuntaan jättänyt. Itseäni kiinnostaa hyvin paljon tutkia nimenomaan sitä, mitä on Venäjä nykypäivänä ja onko sen punaisuudesta enää mitään jäljellä. Punaisuus on nykyään jotakin ihan muuta, kuin mitä se on ollut siihen aikaan, ihmiset lataavat väriin mielellään positiivisia arvoja. Varmaan sen vuoksi sain Pietarissa japanilaisen ravintolan työntekijältä itse taitellun punaisen kukan. En oikein usko, että kukaan haluaa antaa minulle mitään neuvostotavaraa, se vaan veisi mielikuvat jonnekin, mitä ei enää ole ja mitä ei haluta enää olevan.

Kerroin Nikitalle omasta työskentelystäni ja hän kertoi myös maalaavansa, tosin päätoimisesti hän tekee jotakin muuta. Keskustelimme myös Japaniin tulevasta installaatiosta ja kysyin Nikitalta, olisiko hänellä antaa minulle mitään punaista. Nimita kaiveli laukkuaan eikä löytänyt sieltä  mitään sopivaa. Sovimme illan päätteeksi tapaamisen seuraavaan aamuun (eli eiliseen). Aamulla jatkoimme keskusteluamme ja tutustuessamme paremmin, Nikita sanoi että hän voisi pyytää isäänsä tuomaan minulle jotakin punaista. Nikitan vanhemmat asuvat Kirovissa ja hän oli menossa tapaamaan heitä. Isä oli ollut hieman kummissaan tästä omituisesta pyynnöstä, mutta lupasi yrittää keksiä jotakin. Nikita puolestaan antoi minulle vanhan opiskelijakorttinsa ja passinsa, jotka olivat molemmat punaisia. Saavuttuamme Kiroviin, astuimme hetkeksi junasta ja Nikita tuli ojentamaan minulle harmaat, venäläiset huopikkaat. Olin saamastani aarteesta sanaton. Vastalahjaksi annoin Nikitalle pienen pullollisen salmiakki Koskenkorvaa, josta hän oli hyvin kiitollinen. Vaihdoimme yhteystietojamme ja saimme uuden ystävän, johon voimme ottaa aina yhteyttä, jos tulemme Pietariin.

Ajattelin myös hieman laajentaa työskentelyäni ja kysyä ihmisiltä kysymyksiä tavaroiden vaihtamisen lisäksi, joten Nikitan avustuksella sain käännettyä 4 kysymystä venäjäksi. Kysymykset liittyvät punaiseen. Toistaiseksi on epäselvää, missä muodossa käytän saamaani materiaalia ja kuinka sen mahdollisesti käännätän. Asia ratkeaa varmasti aikanaan.

Myös muita mielenkiintoisia ihmisiä olemme tavanneet ravintolavaunussa. Yksi heistä on uransa armeijan palveluksessa tehnyt Sasha, joka toimi sotilastiedustelu-upseerina ja vakoili Japania uransa aikana. Tällöin hän asui Sakhalin saarella. Sasha oli kännissä kuin käki, mutta Nikitan tulkakuksen avulla saimme selvää hänen puheestaan, joka oli kaikki siis venäjää.

Toinen tuttavuus oli entinen poliisi (siis miliisi), jonka nimeä emme kumpikaan enää muista, mutta hän työskentelee nykyään Venäjän televisiossa, jossa hänellä on oma urheiluohjelma. Hän varoitti meitä Vladivostokista, joka on kuulemma hieman vaarallinen kaupunki. Hän käski meitä olemaan puhumatta ventovieraille ihmisille tai lähtemättä heidän mukaansa.

Ja vielä jotakin junalla matkustamisesta. Kuulin ennen lähtöäni, että asemilla mummot myyvät ruokaa junan ikkunoista matkustajille. Huomasimme tämän tarinan oikeaksi, tosin mummot eivät myyneet tavaraa ikkunoista, vaan laitureilta käsin junasta poistuville ihmisille ja niille, jotka halusivat vähän jaloitella kaupunkien välissä.

Sen sijaan tarinoiden mukaan kuohuviini junassa on lähes ilmaista, joka taas ei pidä paikkaansa. Ainakin tässä junassa kuohuviini on hyvin kallista, yli 20 euroa pullo. Muistikuvieni mukaan venäläinen kuohuviini on loistavaa, mutta ei sitä näillä hinnoilla viitsi juoda. Sen sijaan olemme päässeet maistamaan venäläistä olutta ja vodkaa, jotka molemmat ovat oikein hyviä. Venäläiseen juomakulttuuriin ei kuulu vodkan siemailu, vaan se on tarkoitus kulauttaa yhdellä kertaa. Me vastoin kaikkia hyviä tapoja maistelemme yhtä paukkua tuntikausia. Vähemmästäkin meitä siis pidetään omituisina!

Niin ja yhden asian unohdin vielä mainita Pietarista ja se on lettijuusto. Olen täysin addiktoitunut siihen. Lettijuusto on säikeistä, savustettua ja kuivaa juustoa, joka on letitetty ja leikattu sopivaan pituuteen. Ostimme Pietarista tätä herkkua Heikin suosituksesta, mutta valitettavasti emme tajunneet ostaa sitä enempää ja lähellä junanlähtlö emme enää löytäneet sopivaa ruokakauppaa, mutta toivon totisesti, että lettijuusto on koko Venäjän herkku. Jälleen kerran ihmettelen suomalaisten makua, tai pikemminkin mauttomuutta. Kaupoista on nykyään vaikea enää löytää juustoa, joka ei olisi kevyttä ja jossa olisi luonnetta ja makua. Suomalaiset pelkäävät sekä suolaa että rasvaa ja ilman niitä juustot ovat pilalla. Valitettavasti minulla ei ole yhtään kuvaa lettijuustosta, koska ehdimme tuhota sen pienen paketin, jonka ostimme.

Toinen ongelma: Aikaero

Lopultakin kaikki hyvin. Kuva otettu selkkauksen jälkeen.

Ihan ensiksi pitää kertoa, ettemme ole vieläkään Yekaterinburgissa. Emme tule koskaan edes päätymään Yekaterinburgiin. Sen sijaan olemme tälläkin hetkellä Pietarissa ja matkustamme tänään kohti Omskia. Yekaterinburg jää väliin sen vuoksi, koska elimme eilen vielä Suomen aikaa, tai minä elin Suomen aikaa, tai ainakin minun tietokoneen kelloni eli vielä Suomen aikaa. Nyt olen vainoharhainen kaikkien kellojen kanssa.

Kirjoittelimme eilen siis blogia siinä mainitsemassani japanilaisessa sushiravintolassa ja lähdimme lopulta hyvissä ajoin 2 tuntia aikaisemmin rautatieasemalle ottamaan selvää, miltä raiteelta juna lähtee. Metrossa meni oma aikansa ja kun lopulta pääsimme perillem odotti minua järkytys kun katsoin kelloa. Se oli nimittäin 17:15 kun junamme oli lähtenyt 17:07. En ollut uskoa silmiäni ja etsin käsiini ihmisen jolta voisin kysyä oikeaa kellonaikaa. Olin siinän vaiheessa varma, että puhelimen kello oli mennyt sekaisin. Näin ei kuitenkaan ollut. Vasta tämän jälkeen Heikki tajusi, että olimme seuranneet väärää kelloa ja sen vuoksi myöhästyimme nyt junasta.

Seuraavat pari tuntia hypimme rinkkoinemme hiestä litimärkinä tiskiltä toiselle yrittäen selvittää sanakirjan avulla venäjäksi sekä ilman sanakirjaa englanniksi, että haluaisimme vaihtaa junalippumme myöhäisempään junaan. Kansainväliseksi merkitty lipputiskin työntekijä ei kuitenkaan ymmärtänyt mitä halusimme vaan mitätöi lippumme ja käski meidät toiselle tiskille pyytämään rahoja takaisin. Lopulta saimme käsiimme pelastavan enkelin - erään toisen työntekijän - joka lopulta auttoi meitä saamaan uudet junaliput.

Ongelmaksi muodostui vain se, että emme saaneet lippua enää saman päivän junaan, jonka vuoksi emme ehtisi enää myöskään Yekaterinburgista Omskiin lähtevään junaan. Olin jo vaipumassa epätoivoon, kun ystävällinen enkelimme onnistui järjestämään meille liput suoraan Omskiin. Kaikki on siis hyvin. Suunnitelmat muuttuvat. kuten jo aikaisemmin varoittelinkin. Enkelimme jopa järjesti meille yöpaikan asemarakannuksen vierashuoneista, jota emme olisi koskaan osanneet itse etsiä. Majoitus oli lisäksi halpa, vain noin 50e/yö. Uni tuli totisesti tarpeeseen, olinhan ollut monta vuorokautta muutaman tunnin yöunilla ennen lähtöä, joten sekin vaikuttaa siihen, että virheitä sattuu.

Hotellihuone.

Hotellihuoneen ikkunasta avautuu näkymä rautateille.

Hyvänä puolena oli se, että meillä on ollut lisäaikaa tutustua Pietariin. Kävelimme eilen illalla Nevski Prospektia, ostimme hieman aamiaistarvikkeita ja tulimme lopulta metrolla yöpaikkaan lepäämään.

Seuraavaksi siis Omsk, jonne saavumme 24.8. Edessä on yli  2 vrk junassa. Tuskin maltan odottaa Siperian maisemia!

Nevski Prospekt iltavalaistuksessa.

Patsas Nevski Prospektilla.

Historialliseksi pukeutunut pariskunta puistossa Pietarissa. He eivät ilmeisesti pitäneet kuvaamisesta, joten lady näytti minulle keskisormea. Aika yllättävää julkisella paikalla esiintyviltä ihmisiltä.

Jotakin punaista Pietarista

Heikki Pietarin rautatieasemalla. Matka Venäjän halki on alkanut!

Selkkaus viisumiasian kanssa ei edennyt yhtään junassa ja ajattelinkin olla seuraavaksi yhteydessä Tilausmatkoihin, joista viisumit hankimme. Selvittäköön asian kuntoon Suomesta käsin. Muussa tapauksessa olemme ongelmissa palatessamme takaisin Suomeen.

Olemme saapuneet onnistuneesti Pietariin ja istun kirjoittamassa tätä paikallisessa japanilaisessa ravintolassa. Japani näköjään lähestyy meitä huolimatta siitä, että olemme Venäjällä. Tarkoituksemme ei suinkaan ollut etsiytyä japanilaiseen ravintolaan, vaan etsimme erästä venäjäläistä kasvisruokaravintolaa, jota ei koskaan löytynyt. Ilmeisesti samalle paikalle oli ilmestynyt tämä mukava japanilainen. Ruoka on maukasta ja tuoretta.

Saimme vaihdettua kaikki junaliput samalla asemalla kuin mihin Pietarin juna meidät toi, eli meidän ei tarvinnut etsiytyä toiselle rautatieasemalle sen vuoksi. Rinkkojen paino alkaa tuntua jaloissa jo nyt, vaikka on vasta ensimmäinen päivä. Ajattelimme ensin kävellä kaupungin halki ja ihailla samalla Nevski Prospektia, mutta nyt tuntuu siltä, että kulkeminen rinkkojen kanssa on niin hidasta, että on viisainta ottaa metro ainakin osaksi matkaa. Kello on nyt 13:40 ja seuraava juna lähtee viideltä kohti Yekaterinburgia.

Pietarin kartta. Rautatieasema, jolle Allegro-juna saapui on ympyröity kartalla.

Meillä saattaa olla mukana mukavaa matkaseuraa!

Ymmärtääköhän Kim-setä, että Venäjällä liikkuu muitakin junia kuin hänen omansa? Saapa nähdä toistuvatko vuoden 2001 tapahtumat. Matka Siperian halki voi saada vielä yllättäviä käänteitä.

Japanilainen ravintola Pietarissa.

Ja mikä parasta, myös työskentely on lähtenyt onnistuneesti käyntiin. Minä sain jo jotakin punaista.

Ensimmäinen ongelma: VIISUMI

Heräsimme ajoissa junaan ja passintarkastuksissa ilmeni heti ongelma. Rakas matkjatoimistomme Moilasen matkat oli hoitanut asiat päälaelleen. Olimme tilanneet ja maksaneet kaksikertaviisumin, mutta nyt kondyktööri sanoi, että meillä on vain kertaviisumi. Tällä hetkellä ongelmaa ei ole, mutta takaisin tullessa on. Meillä on nimittäin 24 tunnin lennonvaihto Moskovassa ja tarkoituksemme oli yöpyä siellä, ettei tarvitse viettää lentokentällä niin pitkää aikaa. Lisäksi vaihdon maksimiaika ilman viisumia on 24 tuntia emmekä halunneet ottaa riskiä. Kiitos siis matkatoimisto - perästä kuuluu!


Mutta olen tottunut matkaaja ja näitä sattuu, toivottavasti nyt kuitenkin päästään Pietariin ja siitä eteenpäin ongelmitta.

Siperia opettaa!

Tässä sitä vihdoin ollaan! Matka häämöttää. Olemme lähdössä laput silmillä matkaan, kuten kuvakin osoittaa. Vielä ei tiedä yhtään mitä on tulossa, mutta siitä voi olla varma, että tapahtumia on paljon. Pitää vain toivoa, että pitää silmälaput läpinäkyvinä ja valmiina vastaanottamaan tulevia tapahtumia.

Kello on nyt puoli yhdeksän illalla ja juna Pietariin lähtee kuudelta aamulla vuomenna. Takana on lähes 3 vuorokautta valvomista matkavalmisteluiden takia. Nyt totisesti toivon, että olen muistanut kaiken. Ainakin tavaraa on niin paljon kameroineen ja kaikkineen, että luulisi selviävän pahemmastakin pinteestä. Jopa kompassi on mukana, tosin sille löytyy todellista käyttöä. Japanissa ei nimittäin ole katujen nimiä! Lisäksi siellä toimii 3G-puhelinverkko, joten oma - tosin suhteellisen uusi - puhelimeni sanoo viimeistään siinä vaiheessa sopimuksen irti. Olemme myös varustautuneet makuupusseilla ja itsetäyttyvillä alustoilla, koska kuulemani mukaan Venäjällä junan kolmosluokan vaunuissa ei ole pehmusteita ollenkaan.

Tällä hetkellä olen kaikista valmisteluista niin uuvuksissa, ettei päässäni liiku muuta kuin se, että haluan saada kunnon yöunet ennen huomisen infernaalista herätystä. Minulla kun on tapana laittaa unissani kello kiinni. Olisi hyvin ikävä aloitus matkalle nukkua pommiin ja alkaa säätää kaikkia junalippuja uudestaan, ne kun on jo ostettu koko matkalle etukäteen.

Saavumme huomenna Pietariin noin 10:30. Tämän jälkeen meidän pitää rientää toiselle juna-asemalle vaihtamaan e-ticketit paperisiin lippuihin ja ottaa selville, kuinka pääsemme kolmannelle juna-asemalle, josta matkamme jatkuu vielä huomisen aikana (klo:17) kohti Yekaterinburgia. Yekateringurg on jo sen verran kaukana Siperiassa, että vietämme 2 yötä junassa ja saavumme perille tiistaina 23.8. Olettaisin, ettei junassa ole minkään valtakunnan nettiyhteyttä ja vahva epäilykseni on, ettei myöskään akkuja ole mahdollisuutta ladata junamatkan aikana. Näin ollen ei siis kannata huolestua, mikäli meistä ei muutamaan päivään kuulu mitään. Kirjoitan kyllä matkakertomusta junamatkan aikana, mutta sen päivittäminen tänne virtuaaliseen ympäristöön voi viedä aikansa. Sillä aikaa voitte nauttia blogisivun tarjoamista linkeistä ja tarkastella matkakarttaa vaikka fiilistelemällä tekemällä virtuaalimatkoja halki Siperian käyttämällä googlen ukkoa.

Yekaterinburg. Ehkäpä minulla on siinä vaiheessa mahdollista näyttää teille jo myös jotakin punaista. Ja toivon totisesti, ettei se ole silmäni.

Matkavalmisteluissa huomasi, miten paljon tavaraa olisi lähdössä mukaan. Tässäkin kuvassa vain murto-osa lopullisesta. Kuva: Kirsi Pitkänen

Eilen orientuimme matkaan valmistamalla kasvis-susheja. Niistä riitti jopa matkaevääksi. Kuva: Kirsi Pitkänen

Valmis Sushi-pötkylä. Kuva: Kirsi Pitkänen

Valioyksilö. Kuva: Kirsi Pitkänen

Punaisesta matkasta

Tervetuloa tutustumaan blogiini, rakkaat lukijani! Ihan ensin olisi varmaan hyvä kertoa, mistä tässä blogissa on kyse.

Osallistun Osakassa järjestettävään suomalaisen nykytaiteen yhteisnäyttelyyn, jonka teema on punainen. Näyttely järjestetään CASO Contemporary Art Spacessa ja näyttelyn avajaiset ovat tiistaina 6.9. 2011. Näyttelyn varsinainen järjestäjätaho on helsinkiläinen AVA-galleria.

Päätin vaihtoehtoisesti matkustaa Japaniin lentämisen sijaan junalla. Lentäminen on paitsi kallista ja kaukana ekologisuudesta, myös yksitoikkoista. Lisäksi olen halunnut toteuttaa junamatkan Siperian halki jo vuosikausia. Nyt tämä haaveeni vihdoin toteutuu. Lisäksi matkustaminen tämän niin sanotun punaisen vyöhykkeen halki tukee näyttelyn teemaa ja sisältöä. Tulen toteuttamaan matkan aikana vielä yhden installaation näyttelyyn. Installaation rakentuminen vaatii vuorovaikutusta ihmisten kanssa ja osittain senkin vuoksi matkustamme lähes koko matkan junan kolmosluokassa.

Siirryin puhumaan yksiköstä monikkoon, joten seuraavaksi lienee syytä esitellä matkalle lähtijät, en nimittäin matkusta yksin. Ensin esittelen matka- ja elämänkumppanini Heikki Korkalaisen, joka työskentelee ammattimuusikkona Jyväskylässä. Heikin viimeisimpänä saavutuksena on Palefacen Palaneen käryä remix-levylle päätynyt versio biisistä Elokuun yö. Heikki on soittanut, säveltänyt ja sanoittanut useissa eri kokoonpanoissa, joista tällä hetkellä aktiivisin on Temppeli, joka soittaa hieman kokeellista roots-reggaeta. Heikki on muusikkona monitaituri, jonka laaja skaala eri instrumenttien hallinnassa (aina saksofonista thereminiin) on hämmästyttävää. Lisäksi Heikin kanssa on helppo työskennellä, koska näkemyksemme taiteesta ja musiikista kohtaavat täysin. Ensimmäinen yhteisesiintyminen meillä oli heinäkuussa 2011 kuopiolaisen Galleria Carreen kesäjuhlissa, jossa Heikki soitti esitykseni taustalle livenä äänimaiseman. Nyt tulemme työstämään yhdessä esityksen Japaniin junamatkan aikana.

Minä olen Kirsi Pitkänen ja olen työskennellyt päätoimisena kuvataiteilijana vuodesta 2004 saakka. Tähänastisen urani suurimpana saavutuksena voisin pitää Shanghain maailmannäyttelyssä esiintymistä ja Suomen edustamista vuonna 2010 kahden kuukauden ajan KUPLA-performanssillani. Tällöin esityksiäni katseli päivittäin keskimäärin 20 000 ihmistä. Lisäksi olen esiintynyt useiden merkittävien kulttuuritapahtumien ja festivaalien ohjelmistossa niin Suomessa kuin ulkomailla. Nyt on vuorossa Japani ja Venäjä, joita molempia odotan suuren innostuksen vallassa. Kupla tullaan esittämään hieman varioituna myös Osakassa näyttelyn avajaisten yhteydessä.

Junamatkan aikana tulemme pysähtymään ja hengähtämään muutamissa kohteissa ja olenkin koostanut kartan, joissa on listattuna ne kaupungit joissa olemme aikatauluineen. Linkki karttaan on tässä:

http://maps.google.com/maps/ms?msa=0&msid=207777367175804444773.0004aab97a3b2f02847bf&hl=fi&ie=UTF8&z=3&vpsrc=0>

Matkaamme siis välillä Helsinki - Pietari - Yekaterinburg - Omsk - Ulan-Ude - Khabarovsk - Vladivostok - Seoul - Busan - Osaka. Välin Vladivostok-Seoul menemme lentämällä, koska aikataulullisesti laivalla meneminen olisi ollut mahdotonta (laiva tällä välillä kulkee ainoastaan kerran viikossa). Osakan näyttelyn pystytyksen jälkeen kierrämme Japania ostamamme Japan rail passin avulla ja karttaan on listattu alustavasti ne kohteet, joissa ajattelimme pistäytyä. Matka-aikataulumme ja kohteemme voivat tietenkin elää, mikäli junien peruutuksia tai yllätyksiä matkalle tulee ja varsinkin matkustaminen Japanin sisällä on vielä hyvin avointa.

Matka alkaa sunnuntaina 21.8. jolloin matkustamme Helsingistä Pietariin ja jatkamme siitä lähes saman tien Yekaterinburgiin ja siitä eteenpäin. Juna- ja lentoliput on ostettu jo etukäteen. Matka Venäjän halki pysähdyksineen kestää 13 päivää, matka Etelä-Korean halki menee kahdessa päivässä ja sen jälkeen meillä on aikaa matkustaa Japanissa vielä 2 viikkoa. Suomeen tulemme takaisin lentämällä 19.9. Lennon vaihto on Moskovassa, jossa olemme paluumatkalla vielä yhden yön.

Erityisesti haluaisin kiittää matkan toteutumisesta AVA-galleriaa, jota ilman matkaa ei olisi koskaan tullut. Lisäksi haluan kiittää Pohjois-Savon taidetoimikuntaa sekä Taiteen keskustoimikuntaa, jotka ovat olleet osaltaan rahoittamassa matkaamme.

Tulen kirjoittamaan blogia aina kun siihen vain ilmaantuu mahdollisuus. Toivon, että myös lukijamme viihtyvät seurassamme tämän jännittävän matkamme aikana. Toivon, että lähetätte meille myös runsaasti palautetta ja kommentteja, jotta saamme yhteyden Suomeen pidettyä ja kuulemme teidänkin kuulumisianne tämän kommunistisen hehkun keskeltä.

Nauttikaamme!