Viimeistä iltaa Japanissa

Aika on mennyt nopeammin kuin haluaisi, mutta pakko se on nyt hyväksyä. Huomenna lähtee lento klo:12 paikallista aikaa kohti Suomea. Matkasta tulee jännittävä, koska meillä ei edelleenkään ole viisumia Venäjälle. Meidän ei tosin tarvitse vaihtaa terminaalia ja ainakin teoriassa laillinen vaihtoaika kentällä on 24 tuntia. Meidän vaihtoaikamme on juuri tuo, joten pitää toivoa, ettei lähtevä kone  Moskovasta Helsinkiin ole myöhässä ja ettei mitään yllättäviä ongelmia enää ilmene. Rahat ovat ainakin loppu, joten meille tulee todellisia ongelmia, mikäli emme pääse ylittämään rajaa. Toivotaan siis, että kaikki sujuu ongelmitta. Minulla on esitys Jyväskylän Tanssin Aika -festivaalin avajaisissa 22.9. joten senkin vuoksi mitään yllättäviä käänteitä ei toivoisi.Seuraavalla viikolla onkin jo Anti-festivaali, jossa minulla on kaksi esitystä ja sitä seuraavalla viikolla menen ripustamaan näyttelyä taidemuseolle.

Punainen matkamme on ollut kaiken kaikkiaan hyvin antoisa. Tapahtumia on enemmän kuin ehdimme tänne kirjoittaa, mutta ajattelin päivittää blogia vielä jälkikäteen heti kun se vain on mahdollista. Tämä päivä oli myös ikimuistoinen. Eilen iltakävelymme aikana korviimme kantautui mielenkiintoista rumpumusiikkia ja lähdimme seuraamaan mistä ääni oikein tulee. Ajauduimme keskelle japanilaista festivaalia, jossa korttelin ihmiset tanssivat yhdessä ja soittivat musiikkia. Pian joku paikallisista tulikin jo juttelemaan meille ja esittelemään ylpeänä hienosti kuvioitua miniatyyripyhättöä, jota he kantaisivat seuraavana päivänä. Mies selitti meille japaniksi ja englanniksi sekaisin juhlan ideaa ja sen verran san selostuksesta kiinni, että kyse oli shintolaisjuhlasta. Shintolaisuudessa on tuhansia jumalia ja lähes kaikessa elävässä on jumala. Mies tarjosi meille paikallista herkkua Sju-chi -juomaa ja pian hän vetikin jo meidät tanssimaan yhdessä muiden kanssa rinkiin. Heiluttelimme käsiämme ja jalkojamme muiden mukana yrittäen saada askelkuvioista ja käsien likkeistä selvää ja meillä oli valtavan hauskaa. Muitakin paikallisia jutteli kanssamme ja lopulta meidät kutsuttiin juhlimaan tänään järjestettävää varsinaista juhlapäivää, jolloin olisi myös pyhätön kantaminen. Otin kutsun vastaan kyynenet silmissäni, olin niin liikuttunut ihmisten vilpittömästä ystävällisyydestä ja avoimuudesta. Eräs miehistä sanoi, että saisimme jopa juhlavaatteet lainaksi.

Juhla alkoikin tänään klo:13 ja saavuimme aamiaisen nautittuamme paikan päälle ennen juhlan alkua. Tulimme kuitenkin niin lähellä alkamisajankohtaa, että kaikki olivat jo täydessä tohinassa ja keskittyneinä tulevaan juhlaan. Katselimme siis touhua syrjemmältä ja harmittelin, kun videokamera oli jäänyt taas aamupökkyrässä kapselihotelliin eikä sitä enää ehtinyt hakea. Lopulta juhla alkoi ja kuvasin menoa valokuvin. Pyhättö painoi kuulemma noin 1000 kiloa ja ulkona oli lämmintä lähemmäs 40 astetta. Hikikarpalot kirposivat myös kantajien otsille, kun he tanssien ja laulaen kuljettivat pyhättöään ympäri korttelia. Kaikki oli valtavan mielenkiintoista ja tunsin olevani etuoikeutettu, kun meidät oli kutsuttu seuraamaan tapahtumia.

Lopulta kun olimme jo lähdössä pois, huomasimme ettei juhla ollut suinkaan ainut kaupungissa, vaan lähes joka korttelilla oli oma pyhättönsä, hellyyttävimpänä oli lasten oma pyhättö, joka oli koristeltu leluin ja nappisilmäiset pallerot soittivat edellä kulkevassa vaunussa suurta rumpua yksinkertaisella kompilla. Muistikorttini oli ikävästi täyttynyt juuri, etten saanut otettua kuin muutaman kuvan tästä toisesta kulkueesta.

Olemme nyt viimeisen yön japanilaisessa majatalossa eli ryokanissa ja nukumme tatamilattialla. Huoneiden ovet avautuvat liukumalla, samoin ikkunat. Tämä on 50-luvulta peräisin oleva puurakennus, jossa on noudatettu perinteistä japanilaista rakennustekniikkaa, eli nauloja ja muita ei ole käytetty. Äänieristys on olematon, mutta minun nukkumistani se ei häiritse. Eikä tässä ehdi taas paljon nukkuakaan, koska kello soi jo parin tunnin päästä. Japania tulee ikävä.