Paluu punaiselle vyöhykkeelle!

Lähdettiin Tokiosta kiireellä. Viimeinen yö meni pitkälle pakatessa ja muutaman tunnin yöunien jälkeen ei meinannut millään päästä ylös. Vaikka noustiin lopulta ennen seitsemää, tuli hirvittävä kiire. Lähdettiin ennen kahdeksaa ryokanista etsimään aamiaista, koska seuraavasta ruoasta ja sen ajankohdasta ei ollut mitään aavistusta. Meillä oli rahaa jäljellä niin vähän, ettei ulkona syömiseen ollut taaskaan rahaa. Olin tyhjentänyt kaikki kolme tiliäni ja loppuaika pitäisi mennä pyhällä hengellä.

Madeltiin kantamustemme kanssa etanan tavoin Tokion katuja ja löydettiin lopulta 7 eleven. Kun olimme hoitaneet ostoksemme, kello oli jo puoli yhdeksän ja ahdistus alkoi kiristää lihaksissa – ehtisimmekö lentokentälle ajoissa?

Päästiin oikeaan metroon ja siitä juoksimme taas kerran hikeä valuen maan alla yrittäen etsiä oikeaa luukkua mistä ostaa liput Narita expressiin. Kysymällä apua löytyi ja juna saapui asemalle kuin tilauksesta, tosin jouduimme odottamaan sen lähtemistä hetken. Valtasimme junasta matkatavaroidemme kanssa muutaman paikan ja söimme eväitämme. Edellisen illan suihku oli mennyt hukkaan ja seuraava mahdollisuus siihen olisi muutaman vuorokauden kuluttua. Nyt ei siis auttanut kuin totutella siihen, ettemme olisi mikään raikas tuulahdus kanssakulkijoidemme nenissä.

Juna saapui lentokentälle ja siellä odottikin seuraava yllätys – valtava jono laukkujen jättöpisteessä. Vilkuilin hermostuneena kelloa ja pelkäsin, ettemme ehtisi enää check iniin ajoissa, sinnekin nimittäin oli vielä valtavampi jono. Meidän olisi pitänyt olla lentoasemalla jo kahdeksalta jonot välttääksemme. Lähes kaikki istumapaikat olivat jo varattuja, mutta onnistuimme saamaan vierekkäiset paikat. Virkailija kehotti meitä siirtymään check iniin mahdollisimman pian. Meillä meni puoli tuntia check inin jonossa ja boarding koneeseen alkoikin saman tien. Mikäli olisimme saapuneet lentokentälle vain 15 minuuttia myöhemmin, olisimme myöhästyneet koneesta. Emme siis ehtineet vaihtaa lentokentällä enää vähiä jenejämme, jotka olivat kaikki kolikkoja.

Lentomatka sujui nopeasti, koska tarjolla oli runsaasti hyviä elokuvia aina Tarkowskista Gogoliin. Saimme nukuttuakin hieman ja tarjolla oli myös kalavaihtoehto ruoassa. Päästyämme Moskovaan hankimme itsellemme uudet boadring passit Suomen lennolle ja selvitimme missä olisi tila, johon voisi ”leiriytyä” ilmaiseksi. Leiriytyminen ei ollut kaukana, koska meillä oli itsestään täyttyvät makuualustat sekä makuupussit mukana, ainoastaan teltta puuttui. Myös muutama pussi nuudelia odotti malttamattomana pääsyään lautasillemme. Kävi ilmi myöhemmin, että nuudelin syömiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia kentällä.

Moskovan lentällä meitä kohtasi odottamaton ongelma. Emme tietenkään voineet tuoda juomista ja syömistä mukanamme käsimatkatavaroissa, joten menimme kysymään terminaalin kioskista luottokortin sopivuutta. Nuori mies ilmoitti meille, ettei luottokortti käynyt maksuvälineenä, hän ei myöskään tiennyt onko koko terminaalissa olemassa pankkiautomaattia. Ei siis auttanut muu, kuin lähteä etsimään sitä. Vaelsimme halki kolmen terninaalin, jotka olivat yhteydessä toisiinsa, emmekä löytäneet kuin money transfer-koneita. Huomasin lähistöllä Mastercardin tiskin, jota kohtaan suunnistettuani minua kohtasi ennalta arvaamattoman tyly palvelu. Nuori mies ilmoitti minut nähdessään, ennen kuin edes kuunteli mitä asiaa minulla olisi, että NO INFORMATION. Tämän jälkeen hän käänsi katseensa pois eikä ollut kuulevinaankaan enää mitään mitä hänelle sanoin. Ja minulla on sentään Mastercard. Hermostuin saamastani kohtelusta väsymyksen ja janon kourissa niin, että mietin jo palautteen laittamista pankkikortin johtoportaalle. Se ei kuitenkaan auttaisi tässä tilanteessa.

Minusta oli täysin käsittämätöntä, ettei kansainvälisellä lentokentällä, Venäjän suurvallan pääkaupungissa, ollut yhtäkään pankkiautomaattia. Vielä hämmästyttävämpää oli se, ettei kortti tuntunut käyvän missään maksuvälineenä. Janoissamme menimme läheiseen tax free –shoppiin, jossa iloksemme kortti kävi ja saimme lopulta ostettua vettä.

Olimme niin uupuneita matkatavaroiden kanssa vaeltamisesta ja harmissamme tylystä kohtelusta, että päätimme saman tien mennä nukkumaan. Siinäkin ilmeni ongelmia. Huomasimme ensin majoittuneemme pylvään viereen, jonka toiselle puolelle joku oli oksentanut. Vaihdoimme ödöörin vuoksi paikkaa ja seuraavaksi alkoi läheisen myymänän tv huutaa kuin syötävä. Kyseessä oli joku todella kovaääninen tv-sarja, jonka äänimaisema koostui tappelusta, kirkumisesta ja paukkeesta. Tämä siis alueella, joka oli merkitty Rest Areaksi. Heikki kävi lopulta sanomassa myymälän hoitajalle asiasta, mutta tämä vain osoitteli kelloaan eikä välittänyt pätkääkään siitä, että tv:n tarpeeton huutaminen häiritsi nukkumistamme. Yritin saada mieleni zeniläiseen tilaan ja lopulta sain unen.

Ero asiakaspalvelussa Venäjällä ja Japanissa on valtava. Keskustelimme asiasta Heikin kanssa tänä päivänä. Nyt kun on matkustanut 2 viikkoa Japanissa, tuntuu Venäjän varautunut ja tyly ilmapiiri, suu auki tuijottaminen ja paheksuvat katseet todella raskailta. Japanissa kuka tahansa teki kaikkiensa, mikäli huomasi jonkun ulkomaalaisen olevan pulassa missä tahansa asiassa. Venäjällä saat olla ongelmasi kanssa täysin yksin. Kukaan ei välitä ongelmastasi, varsinkin jos olet varaton. Venäjän ja Neuvostoliiton välinen aika on vielä lyhyt ja historia on lähellä. Lisäksi Venäjän aristokraattinen historia kantaa vielä kaikujaan. Venäläiset haluavat tehdä näkyväksi sen, mikäli heillä on rahaa. Huono-osaisia katsellaan nenänvartta pitkin eikä heihin viitsitä tuhlata edes sen verran, että avaisi suunsa ja vastaisi. Japanissa moinen olisi todella paheksuttavaa. Kuulin Celiolta, että Japanissa on mahdotonta sanoa, kuka on rikas ja kuka ei, kukaan ei tee omaisuuttaan näkyväksi ja valtion virkamiehet tai liikepomot saattavat käyttää julkisia kulkuneuvoja siinä missä kuka tahansa tavallinen kansalainen. Kaikki ihmiset ovat samalla viivalla eikä ketään aseteta epäkunnioituksen valoon riippumatta siitä onko sinulla rahaa vai ei.

Venäläiset ja suomalaiset ovat yksilöiden yhteiskunta, jossa tärkeintä on vain opetella pärjäämään ja selviämään ja pitämään puolensa. Japani on yksi suuri yhteisö, jossa ihmiset auttavat toinen toisiaan. Se on myös edellytys sille, että asiat toimivat. Japanin kurinalaisuus aiheuttaa tietenkin omat ongelmansa.

Nyt minä tietenkin kärjistän. Olemmehan tavanneet matkamme aikana halki Venäjän aivan ihania ihmisiä, jotka ovat pyyteettömiä ja avuliaita, olenhan kertonutkin heistä joihin olemme tärmänneet matkamme aikana. Jotenkin vain tuntuu, että Venäjällä avuliaan ihmisen löytäminen on huomattavasti hankalampaa ja heitä on vähemmän. Japanissa onkin sitten omat pimeytensä.

Kuulin Celiolta monia erittäin mielenkiintoisia yksityiskohtia japanilaisesta yhteiskunnasta. Siellä kasvojen menettäminen tarkoittaa kuolemantuomiota. Eikä kuolemantuomio tarkoita sitä, että joku riistäisi hengen sinulta vaan sitä, että olet joutunut tekojesi takia sellaiseen asemaan ettei sinulla ole muuta vaihtoehtoa kuin riistää henki itseltäsi, mikäli et halua huonoa asemaa koko perheellesi koko elinikäsi ajan ja kuolemasi jälkeen.

Luin monia kertoja uutisista eri suuryritysten pomoista, jotka olivat kuolleet. Näin on käynyt myös Tepcon eli Fukushiman onnettomuuden aiheuttaman firman kohdalla. Kyseisen firman pomo on nimittäin jo kuollut. Kyseessä ei ole onnettomuus vaan se, että firman johtaja kokee tehneensä niin suuren virheen, ettei voi hyvittää sitä läheisilleen millään muulla tavoin kuin siten, että riistää hengen itseltään. Celio kertoi, että monesti itsemurhaan saattaa liittyä rituaali ja tietynlaiset vaatteet. Tavallista on myös, että tekijä jättää jälkeensä viestin. Yleensä tilanne ennen itsemurhaa on se, että koko ympäröivä yhteiskunta on lakannut kiinnittämästä sinuun mitään huomiota, kukaan ei halua olla enää kanssasi tekemisissä, sinua ei ole enää olemassa. Ainut keino hyvittää tekosi yhteiskunnalle ja läheisillesi on itsemurha. Tähän liittyy myös se, että monet japanilaiset uskovat sielunvaellukseen. Teos tässä elämässä heijastuvat seuraavaan elämääsi, joten kuolema sinänsä ei ole niin vakava asia. Ennen vanhaan Japanissa olikin tapana antaa mistä tahansa rikoksesta kuolemanrangaistus, koska se oli yksinkertaisinta, lopullinen tuomio tulisi sinulle seuraavassa elämässä, jolloin synnyt matona tai liskona tms. riippuen siitä, mikä rikoksesi tässä elämässä on ollut.

Lentokoneessa luin englanninkielistä sanomalehteä, jossa erään rautatieyrityksen merkittävä pomo oli löydetty syrjäisestä paikasta kuolleena sen jälkeen, kun hänen firmansa juna ajautui onnettomuuteen, jossa ei edes kuollut ketään, mutta loukkaantui yli 40 ihmistä. Firman pomo joutui niin kovaan painostukseen onnettomuuden jälkeen, ettei hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa. Tämän jälkeen hänen läheisensä ovat tietenkin surullisia rakkaan ihmisen poismenosta, mutta heidän ei tarvitse enää pelätä muun yhteiskunnan hyljeksintää, teko on tällä tavoin hyvitetty.

Japanilaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin merkittävää se, että kaikki ovat yhtä suurta perhettä ja kaikki tekevät töitä yhteisen hyvän eteen, ketään ei haluta jättää tarpeettomasti pulaan. Katselimme hämmästyneinä eräänä viikonloppuyönä, kun eräs liikaa alkoholia nauttinut nuori mies oli sammunut kadunvarteen ja paikalle tullut poliisi jutteli miehelle kaikessa rauhassa ja kehotti häntä pitämään kiinni pylväästä, ettei vaan kaatuisi ja satuttaisi itseään. Ei ollut puhettakaan rajuista otteista, rangaistuksista, putkaan viemisestä tai julkisesta nöyryytyksestä, joka on sekä suomalaisessa että venäläisessä yhteiskunnassa. Poliisi ei joudu käyttämään tarpeetonta voimaa tai näyttämään uhkaavalta, koska muu yhteiskunhta pyrkii toimimaan niin, ettei häiriöitä tulisi. Ihmiset pitävät toisistaan huolta. Näinpä poliisilaitokset olivat usein avoimia laitoksia, joihin kuka tahansa pystyi kävelemään sisälle ja kysymään tietä ja usein poliisitalot ja boksit olivat hyvin söpön näköisiä pikkuruisia mökkejä hienoine koristeluineen. Lähinnä niistä tuli sellainen sympaattinen vaikutelma. Suomessa poliisilaitokselle ei enää pääse ilman laukkujen tarkistuksia ja siellä vallitsee jotenkin uhkaava ilmapiiri. Suomessa ollaan mielestäni menty huonompaan suuntaan, vielä 10 vuotta sitten mitään ruumiintarkastuksia ei ollut.

Sitä olen tässä miettinyt, kun kuulin ja nauroin katketakseni VR.n ongelmista lipunmyynnin uudistusten jälkeen, että kuinkahan monta harakiriä japanilaisen rautatieyhtiön pomot olisivat tämän kaiken naurettavuuden ja sotkujen jälkeen tehneet. Japanissa junankuljettaja saa nuhteet, mikäli juna on puoli minuuttia myöhässä ja työntekijä saattaa saada potkut, mikäli tulee töihin minuutinkin myöhässä.

Huvittavinta on ehkä se, että koko matkamme aikana Siperian, Korean ja Japanin halki, yksikään juna ei ole ollut koskaan myöhässä eikä lipunmyynnissä ole koskaan ollut mitään ongelmia. Kehoittaisinkin Suomea jatkossa ottamaan mallia Siperiasta – siis junakaluston, ei palvelun suhteen!

Lento Suomeen lähtee muutaman tunnin päästä. Pää on sekaisin tästä kaikesta matkustamisesta ja valvomisesta ja ajatus saunasta ja ruisleivästä lämmittää mieltä. Harmi, ettei lentokentällä myydä lettijuustoa!