Täällä istumme kirjoittamassa ja siemailemassa limua siinä ainoassa kahvilassa, josta onnistuimme löytämään sähköpistokkeen tietokonetta varten. Minun on hyvin hankala keskittyä kaikkeen siihen, mistä haluaisin kirjoittaa. Tämä johtuu äänimaisemasta, jonka sulkeminen tajunnan ulkopuolelle on hyvin vaikeata. Se, että kuuloaistimuksella on niin suuri painoarvo kaikkien tuntemuksien joukossa, on sekä siunaus, että kirous. Siitä on suunnaton etu musiikin parissa työskennellessä, mutta julkisissa paikoissa liikkuessa se on usein armoton riesa. Ei tarvita kuin ohimennen kuultuna yksi huono biisi, tai vain pätkä siitä, ja jos se sitten jää päähän soimaan, niin on huonolla tuurilla koko päivä pilalla.
Minä olen miettinyt tämän matkan aikana musiikin olemusta. Miksi minun täytyy matkustaa suurkaupunkiin saadakseni helposti sitä, mitä tahdon kuulla ja kokea? Miksi sen pitää olla niin marginaalista? Jos kotikaupungissani menen yökerhoon, niin päädyn paikkaan, jossa ei ymmärretä sisustuksen, eikä valosuunnittelun päälle, eikä myöskään hyvän musiikin, tai edes hyvän äänentoiston päälle. Keskinkertaisuus vallitsee. Siellä soivat samat tusinahitit, joita radiokanavat tuuttaavat yötäpäivää, ihmiset tulevat joko juomaan tolkuttomat kännit, tai hakemaan seksiä, yleensä tietenkin molempia. Ja kokemukseni mukaan nämä tavalliset ihmiset jäävät seisomaan haavi auki, jos he tällaiseen yökerhoon saapuessaan kuulevatkin jotakin laadukasta, mitä eivät ole ennen kuulleet.
Toisinpa oli Tokiossa. Menimme nimittäin hieman tutkimaan asiaa, ja useiden vaihtoehtojen joukosta päädyimme Club Asia- nimiseen paikkaan. 3500 jeniä täytyi maksaa sisäänpääsystä, mutta pois ei sitten tahdottukaan lähteä ennen aamua. Olis siellä tietysti yksi DJ, joka soitti välillä typerää MTV-poppia, mutta suurimmaksi osaksi saimme nauttia laadukkaasta klubimusiikista. Taitavat DJ:t soittivat teknoa, housea, elektroa, acidia, breakbeatia. Ja paikka oli aivan täynnä. Oli monta sataa tanssivaa ihmistä, hyvä äänentoisto, valot ja visuaaliset tehosteet.
Osaavat ne Japanilaisetkin muuten itsensä humalaan juoda, vokotella naisia ja leikkiä pelimiestä, mutta hyvin pidättyväiseltä se kaikki silti näytti Suomalaiseen menoon verrattuna. Mitä tanssimiseen tulee, niin se oli aika samantapaista laimeaa heilumista, mitä Suomessakin yleensä näkee. Merkille pantavaa oli myöskin se, että melodisemmat kappaleet tuntuivat iskevän parhaiten, mutta silti lattia oli kokoajan täynnä.
Kävimme myöhemmin jossakin turistien suosimalla alueella, missä musiikkitarjonta oli suurimmaksi osaksi samanlaista pophuttua, mitä kotosuomessakin. Ilmeisesti siellä ajateltiin, että tästä ne eurooppalaiset tykkää.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Paluu punaiselle vyöhykkeelle!
Lähdettiin Tokiosta kiireellä. Viimeinen yö meni pitkälle pakatessa ja muutaman tunnin yöunien jälkeen ei meinannut millään päästä ylös. Vaikka noustiin lopulta ennen seitsemää, tuli hirvittävä kiire. Lähdettiin ennen kahdeksaa ryokanista etsimään aamiaista, koska seuraavasta ruoasta ja sen ajankohdasta ei ollut mitään aavistusta. Meillä oli rahaa jäljellä niin vähän, ettei ulkona syömiseen ollut taaskaan rahaa. Olin tyhjentänyt kaikki kolme tiliäni ja loppuaika pitäisi mennä pyhällä hengellä.
Madeltiin kantamustemme kanssa etanan tavoin Tokion katuja ja löydettiin lopulta 7 eleven. Kun olimme hoitaneet ostoksemme, kello oli jo puoli yhdeksän ja ahdistus alkoi kiristää lihaksissa – ehtisimmekö lentokentälle ajoissa?
Päästiin oikeaan metroon ja siitä juoksimme taas kerran hikeä valuen maan alla yrittäen etsiä oikeaa luukkua mistä ostaa liput Narita expressiin. Kysymällä apua löytyi ja juna saapui asemalle kuin tilauksesta, tosin jouduimme odottamaan sen lähtemistä hetken. Valtasimme junasta matkatavaroidemme kanssa muutaman paikan ja söimme eväitämme. Edellisen illan suihku oli mennyt hukkaan ja seuraava mahdollisuus siihen olisi muutaman vuorokauden kuluttua. Nyt ei siis auttanut kuin totutella siihen, ettemme olisi mikään raikas tuulahdus kanssakulkijoidemme nenissä.
Juna saapui lentokentälle ja siellä odottikin seuraava yllätys – valtava jono laukkujen jättöpisteessä. Vilkuilin hermostuneena kelloa ja pelkäsin, ettemme ehtisi enää check iniin ajoissa, sinnekin nimittäin oli vielä valtavampi jono. Meidän olisi pitänyt olla lentoasemalla jo kahdeksalta jonot välttääksemme. Lähes kaikki istumapaikat olivat jo varattuja, mutta onnistuimme saamaan vierekkäiset paikat. Virkailija kehotti meitä siirtymään check iniin mahdollisimman pian. Meillä meni puoli tuntia check inin jonossa ja boarding koneeseen alkoikin saman tien. Mikäli olisimme saapuneet lentokentälle vain 15 minuuttia myöhemmin, olisimme myöhästyneet koneesta. Emme siis ehtineet vaihtaa lentokentällä enää vähiä jenejämme, jotka olivat kaikki kolikkoja.
Lentomatka sujui nopeasti, koska tarjolla oli runsaasti hyviä elokuvia aina Tarkowskista Gogoliin. Saimme nukuttuakin hieman ja tarjolla oli myös kalavaihtoehto ruoassa. Päästyämme Moskovaan hankimme itsellemme uudet boadring passit Suomen lennolle ja selvitimme missä olisi tila, johon voisi ”leiriytyä” ilmaiseksi. Leiriytyminen ei ollut kaukana, koska meillä oli itsestään täyttyvät makuualustat sekä makuupussit mukana, ainoastaan teltta puuttui. Myös muutama pussi nuudelia odotti malttamattomana pääsyään lautasillemme. Kävi ilmi myöhemmin, että nuudelin syömiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia kentällä.
Moskovan lentällä meitä kohtasi odottamaton ongelma. Emme tietenkään voineet tuoda juomista ja syömistä mukanamme käsimatkatavaroissa, joten menimme kysymään terminaalin kioskista luottokortin sopivuutta. Nuori mies ilmoitti meille, ettei luottokortti käynyt maksuvälineenä, hän ei myöskään tiennyt onko koko terminaalissa olemassa pankkiautomaattia. Ei siis auttanut muu, kuin lähteä etsimään sitä. Vaelsimme halki kolmen terninaalin, jotka olivat yhteydessä toisiinsa, emmekä löytäneet kuin money transfer-koneita. Huomasin lähistöllä Mastercardin tiskin, jota kohtaan suunnistettuani minua kohtasi ennalta arvaamattoman tyly palvelu. Nuori mies ilmoitti minut nähdessään, ennen kuin edes kuunteli mitä asiaa minulla olisi, että NO INFORMATION. Tämän jälkeen hän käänsi katseensa pois eikä ollut kuulevinaankaan enää mitään mitä hänelle sanoin. Ja minulla on sentään Mastercard. Hermostuin saamastani kohtelusta väsymyksen ja janon kourissa niin, että mietin jo palautteen laittamista pankkikortin johtoportaalle. Se ei kuitenkaan auttaisi tässä tilanteessa.
Minusta oli täysin käsittämätöntä, ettei kansainvälisellä lentokentällä, Venäjän suurvallan pääkaupungissa, ollut yhtäkään pankkiautomaattia. Vielä hämmästyttävämpää oli se, ettei kortti tuntunut käyvän missään maksuvälineenä. Janoissamme menimme läheiseen tax free –shoppiin, jossa iloksemme kortti kävi ja saimme lopulta ostettua vettä.
Olimme niin uupuneita matkatavaroiden kanssa vaeltamisesta ja harmissamme tylystä kohtelusta, että päätimme saman tien mennä nukkumaan. Siinäkin ilmeni ongelmia. Huomasimme ensin majoittuneemme pylvään viereen, jonka toiselle puolelle joku oli oksentanut. Vaihdoimme ödöörin vuoksi paikkaa ja seuraavaksi alkoi läheisen myymänän tv huutaa kuin syötävä. Kyseessä oli joku todella kovaääninen tv-sarja, jonka äänimaisema koostui tappelusta, kirkumisesta ja paukkeesta. Tämä siis alueella, joka oli merkitty Rest Areaksi. Heikki kävi lopulta sanomassa myymälän hoitajalle asiasta, mutta tämä vain osoitteli kelloaan eikä välittänyt pätkääkään siitä, että tv:n tarpeeton huutaminen häiritsi nukkumistamme. Yritin saada mieleni zeniläiseen tilaan ja lopulta sain unen.
Ero asiakaspalvelussa Venäjällä ja Japanissa on valtava. Keskustelimme asiasta Heikin kanssa tänä päivänä. Nyt kun on matkustanut 2 viikkoa Japanissa, tuntuu Venäjän varautunut ja tyly ilmapiiri, suu auki tuijottaminen ja paheksuvat katseet todella raskailta. Japanissa kuka tahansa teki kaikkiensa, mikäli huomasi jonkun ulkomaalaisen olevan pulassa missä tahansa asiassa. Venäjällä saat olla ongelmasi kanssa täysin yksin. Kukaan ei välitä ongelmastasi, varsinkin jos olet varaton. Venäjän ja Neuvostoliiton välinen aika on vielä lyhyt ja historia on lähellä. Lisäksi Venäjän aristokraattinen historia kantaa vielä kaikujaan. Venäläiset haluavat tehdä näkyväksi sen, mikäli heillä on rahaa. Huono-osaisia katsellaan nenänvartta pitkin eikä heihin viitsitä tuhlata edes sen verran, että avaisi suunsa ja vastaisi. Japanissa moinen olisi todella paheksuttavaa. Kuulin Celiolta, että Japanissa on mahdotonta sanoa, kuka on rikas ja kuka ei, kukaan ei tee omaisuuttaan näkyväksi ja valtion virkamiehet tai liikepomot saattavat käyttää julkisia kulkuneuvoja siinä missä kuka tahansa tavallinen kansalainen. Kaikki ihmiset ovat samalla viivalla eikä ketään aseteta epäkunnioituksen valoon riippumatta siitä onko sinulla rahaa vai ei.
Venäläiset ja suomalaiset ovat yksilöiden yhteiskunta, jossa tärkeintä on vain opetella pärjäämään ja selviämään ja pitämään puolensa. Japani on yksi suuri yhteisö, jossa ihmiset auttavat toinen toisiaan. Se on myös edellytys sille, että asiat toimivat. Japanin kurinalaisuus aiheuttaa tietenkin omat ongelmansa.
Venäläiset ja suomalaiset ovat yksilöiden yhteiskunta, jossa tärkeintä on vain opetella pärjäämään ja selviämään ja pitämään puolensa. Japani on yksi suuri yhteisö, jossa ihmiset auttavat toinen toisiaan. Se on myös edellytys sille, että asiat toimivat. Japanin kurinalaisuus aiheuttaa tietenkin omat ongelmansa.
Nyt minä tietenkin kärjistän. Olemmehan tavanneet matkamme aikana halki Venäjän aivan ihania ihmisiä, jotka ovat pyyteettömiä ja avuliaita, olenhan kertonutkin heistä joihin olemme tärmänneet matkamme aikana. Jotenkin vain tuntuu, että Venäjällä avuliaan ihmisen löytäminen on huomattavasti hankalampaa ja heitä on vähemmän. Japanissa onkin sitten omat pimeytensä.
Kuulin Celiolta monia erittäin mielenkiintoisia yksityiskohtia japanilaisesta yhteiskunnasta. Siellä kasvojen menettäminen tarkoittaa kuolemantuomiota. Eikä kuolemantuomio tarkoita sitä, että joku riistäisi hengen sinulta vaan sitä, että olet joutunut tekojesi takia sellaiseen asemaan ettei sinulla ole muuta vaihtoehtoa kuin riistää henki itseltäsi, mikäli et halua huonoa asemaa koko perheellesi koko elinikäsi ajan ja kuolemasi jälkeen.
Luin monia kertoja uutisista eri suuryritysten pomoista, jotka olivat kuolleet. Näin on käynyt myös Tepcon eli Fukushiman onnettomuuden aiheuttaman firman kohdalla. Kyseisen firman pomo on nimittäin jo kuollut. Kyseessä ei ole onnettomuus vaan se, että firman johtaja kokee tehneensä niin suuren virheen, ettei voi hyvittää sitä läheisilleen millään muulla tavoin kuin siten, että riistää hengen itseltään. Celio kertoi, että monesti itsemurhaan saattaa liittyä rituaali ja tietynlaiset vaatteet. Tavallista on myös, että tekijä jättää jälkeensä viestin. Yleensä tilanne ennen itsemurhaa on se, että koko ympäröivä yhteiskunta on lakannut kiinnittämästä sinuun mitään huomiota, kukaan ei halua olla enää kanssasi tekemisissä, sinua ei ole enää olemassa. Ainut keino hyvittää tekosi yhteiskunnalle ja läheisillesi on itsemurha. Tähän liittyy myös se, että monet japanilaiset uskovat sielunvaellukseen. Teos tässä elämässä heijastuvat seuraavaan elämääsi, joten kuolema sinänsä ei ole niin vakava asia. Ennen vanhaan Japanissa olikin tapana antaa mistä tahansa rikoksesta kuolemanrangaistus, koska se oli yksinkertaisinta, lopullinen tuomio tulisi sinulle seuraavassa elämässä, jolloin synnyt matona tai liskona tms. riippuen siitä, mikä rikoksesi tässä elämässä on ollut.
Lentokoneessa luin englanninkielistä sanomalehteä, jossa erään rautatieyrityksen merkittävä pomo oli löydetty syrjäisestä paikasta kuolleena sen jälkeen, kun hänen firmansa juna ajautui onnettomuuteen, jossa ei edes kuollut ketään, mutta loukkaantui yli 40 ihmistä. Firman pomo joutui niin kovaan painostukseen onnettomuuden jälkeen, ettei hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa. Tämän jälkeen hänen läheisensä ovat tietenkin surullisia rakkaan ihmisen poismenosta, mutta heidän ei tarvitse enää pelätä muun yhteiskunnan hyljeksintää, teko on tällä tavoin hyvitetty.
Japanilaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin merkittävää se, että kaikki ovat yhtä suurta perhettä ja kaikki tekevät töitä yhteisen hyvän eteen, ketään ei haluta jättää tarpeettomasti pulaan. Katselimme hämmästyneinä eräänä viikonloppuyönä, kun eräs liikaa alkoholia nauttinut nuori mies oli sammunut kadunvarteen ja paikalle tullut poliisi jutteli miehelle kaikessa rauhassa ja kehotti häntä pitämään kiinni pylväästä, ettei vaan kaatuisi ja satuttaisi itseään. Ei ollut puhettakaan rajuista otteista, rangaistuksista, putkaan viemisestä tai julkisesta nöyryytyksestä, joka on sekä suomalaisessa että venäläisessä yhteiskunnassa. Poliisi ei joudu käyttämään tarpeetonta voimaa tai näyttämään uhkaavalta, koska muu yhteiskunhta pyrkii toimimaan niin, ettei häiriöitä tulisi. Ihmiset pitävät toisistaan huolta. Näinpä poliisilaitokset olivat usein avoimia laitoksia, joihin kuka tahansa pystyi kävelemään sisälle ja kysymään tietä ja usein poliisitalot ja boksit olivat hyvin söpön näköisiä pikkuruisia mökkejä hienoine koristeluineen. Lähinnä niistä tuli sellainen sympaattinen vaikutelma. Suomessa poliisilaitokselle ei enää pääse ilman laukkujen tarkistuksia ja siellä vallitsee jotenkin uhkaava ilmapiiri. Suomessa ollaan mielestäni menty huonompaan suuntaan, vielä 10 vuotta sitten mitään ruumiintarkastuksia ei ollut.
Sitä olen tässä miettinyt, kun kuulin ja nauroin katketakseni VR.n ongelmista lipunmyynnin uudistusten jälkeen, että kuinkahan monta harakiriä japanilaisen rautatieyhtiön pomot olisivat tämän kaiken naurettavuuden ja sotkujen jälkeen tehneet. Japanissa junankuljettaja saa nuhteet, mikäli juna on puoli minuuttia myöhässä ja työntekijä saattaa saada potkut, mikäli tulee töihin minuutinkin myöhässä.
Huvittavinta on ehkä se, että koko matkamme aikana Siperian, Korean ja Japanin halki, yksikään juna ei ole ollut koskaan myöhässä eikä lipunmyynnissä ole koskaan ollut mitään ongelmia. Kehoittaisinkin Suomea jatkossa ottamaan mallia Siperiasta – siis junakaluston, ei palvelun suhteen!
Lento Suomeen lähtee muutaman tunnin päästä. Pää on sekaisin tästä kaikesta matkustamisesta ja valvomisesta ja ajatus saunasta ja ruisleivästä lämmittää mieltä. Harmi, ettei lentokentällä myydä lettijuustoa!
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Viimeistä iltaa Japanissa
Aika on mennyt nopeammin kuin haluaisi, mutta pakko se on nyt hyväksyä. Huomenna lähtee lento klo:12 paikallista aikaa kohti Suomea. Matkasta tulee jännittävä, koska meillä ei edelleenkään ole viisumia Venäjälle. Meidän ei tosin tarvitse vaihtaa terminaalia ja ainakin teoriassa laillinen vaihtoaika kentällä on 24 tuntia. Meidän vaihtoaikamme on juuri tuo, joten pitää toivoa, ettei lähtevä kone Moskovasta Helsinkiin ole myöhässä ja ettei mitään yllättäviä ongelmia enää ilmene. Rahat ovat ainakin loppu, joten meille tulee todellisia ongelmia, mikäli emme pääse ylittämään rajaa. Toivotaan siis, että kaikki sujuu ongelmitta. Minulla on esitys Jyväskylän Tanssin Aika -festivaalin avajaisissa 22.9. joten senkin vuoksi mitään yllättäviä käänteitä ei toivoisi.Seuraavalla viikolla onkin jo Anti-festivaali, jossa minulla on kaksi esitystä ja sitä seuraavalla viikolla menen ripustamaan näyttelyä taidemuseolle.
Punainen matkamme on ollut kaiken kaikkiaan hyvin antoisa. Tapahtumia on enemmän kuin ehdimme tänne kirjoittaa, mutta ajattelin päivittää blogia vielä jälkikäteen heti kun se vain on mahdollista. Tämä päivä oli myös ikimuistoinen. Eilen iltakävelymme aikana korviimme kantautui mielenkiintoista rumpumusiikkia ja lähdimme seuraamaan mistä ääni oikein tulee. Ajauduimme keskelle japanilaista festivaalia, jossa korttelin ihmiset tanssivat yhdessä ja soittivat musiikkia. Pian joku paikallisista tulikin jo juttelemaan meille ja esittelemään ylpeänä hienosti kuvioitua miniatyyripyhättöä, jota he kantaisivat seuraavana päivänä. Mies selitti meille japaniksi ja englanniksi sekaisin juhlan ideaa ja sen verran san selostuksesta kiinni, että kyse oli shintolaisjuhlasta. Shintolaisuudessa on tuhansia jumalia ja lähes kaikessa elävässä on jumala. Mies tarjosi meille paikallista herkkua Sju-chi -juomaa ja pian hän vetikin jo meidät tanssimaan yhdessä muiden kanssa rinkiin. Heiluttelimme käsiämme ja jalkojamme muiden mukana yrittäen saada askelkuvioista ja käsien likkeistä selvää ja meillä oli valtavan hauskaa. Muitakin paikallisia jutteli kanssamme ja lopulta meidät kutsuttiin juhlimaan tänään järjestettävää varsinaista juhlapäivää, jolloin olisi myös pyhätön kantaminen. Otin kutsun vastaan kyynenet silmissäni, olin niin liikuttunut ihmisten vilpittömästä ystävällisyydestä ja avoimuudesta. Eräs miehistä sanoi, että saisimme jopa juhlavaatteet lainaksi.
Juhla alkoikin tänään klo:13 ja saavuimme aamiaisen nautittuamme paikan päälle ennen juhlan alkua. Tulimme kuitenkin niin lähellä alkamisajankohtaa, että kaikki olivat jo täydessä tohinassa ja keskittyneinä tulevaan juhlaan. Katselimme siis touhua syrjemmältä ja harmittelin, kun videokamera oli jäänyt taas aamupökkyrässä kapselihotelliin eikä sitä enää ehtinyt hakea. Lopulta juhla alkoi ja kuvasin menoa valokuvin. Pyhättö painoi kuulemma noin 1000 kiloa ja ulkona oli lämmintä lähemmäs 40 astetta. Hikikarpalot kirposivat myös kantajien otsille, kun he tanssien ja laulaen kuljettivat pyhättöään ympäri korttelia. Kaikki oli valtavan mielenkiintoista ja tunsin olevani etuoikeutettu, kun meidät oli kutsuttu seuraamaan tapahtumia.
Lopulta kun olimme jo lähdössä pois, huomasimme ettei juhla ollut suinkaan ainut kaupungissa, vaan lähes joka korttelilla oli oma pyhättönsä, hellyyttävimpänä oli lasten oma pyhättö, joka oli koristeltu leluin ja nappisilmäiset pallerot soittivat edellä kulkevassa vaunussa suurta rumpua yksinkertaisella kompilla. Muistikorttini oli ikävästi täyttynyt juuri, etten saanut otettua kuin muutaman kuvan tästä toisesta kulkueesta.
Olemme nyt viimeisen yön japanilaisessa majatalossa eli ryokanissa ja nukumme tatamilattialla. Huoneiden ovet avautuvat liukumalla, samoin ikkunat. Tämä on 50-luvulta peräisin oleva puurakennus, jossa on noudatettu perinteistä japanilaista rakennustekniikkaa, eli nauloja ja muita ei ole käytetty. Äänieristys on olematon, mutta minun nukkumistani se ei häiritse. Eikä tässä ehdi taas paljon nukkuakaan, koska kello soi jo parin tunnin päästä. Japania tulee ikävä.
Punainen matkamme on ollut kaiken kaikkiaan hyvin antoisa. Tapahtumia on enemmän kuin ehdimme tänne kirjoittaa, mutta ajattelin päivittää blogia vielä jälkikäteen heti kun se vain on mahdollista. Tämä päivä oli myös ikimuistoinen. Eilen iltakävelymme aikana korviimme kantautui mielenkiintoista rumpumusiikkia ja lähdimme seuraamaan mistä ääni oikein tulee. Ajauduimme keskelle japanilaista festivaalia, jossa korttelin ihmiset tanssivat yhdessä ja soittivat musiikkia. Pian joku paikallisista tulikin jo juttelemaan meille ja esittelemään ylpeänä hienosti kuvioitua miniatyyripyhättöä, jota he kantaisivat seuraavana päivänä. Mies selitti meille japaniksi ja englanniksi sekaisin juhlan ideaa ja sen verran san selostuksesta kiinni, että kyse oli shintolaisjuhlasta. Shintolaisuudessa on tuhansia jumalia ja lähes kaikessa elävässä on jumala. Mies tarjosi meille paikallista herkkua Sju-chi -juomaa ja pian hän vetikin jo meidät tanssimaan yhdessä muiden kanssa rinkiin. Heiluttelimme käsiämme ja jalkojamme muiden mukana yrittäen saada askelkuvioista ja käsien likkeistä selvää ja meillä oli valtavan hauskaa. Muitakin paikallisia jutteli kanssamme ja lopulta meidät kutsuttiin juhlimaan tänään järjestettävää varsinaista juhlapäivää, jolloin olisi myös pyhätön kantaminen. Otin kutsun vastaan kyynenet silmissäni, olin niin liikuttunut ihmisten vilpittömästä ystävällisyydestä ja avoimuudesta. Eräs miehistä sanoi, että saisimme jopa juhlavaatteet lainaksi.
Juhla alkoikin tänään klo:13 ja saavuimme aamiaisen nautittuamme paikan päälle ennen juhlan alkua. Tulimme kuitenkin niin lähellä alkamisajankohtaa, että kaikki olivat jo täydessä tohinassa ja keskittyneinä tulevaan juhlaan. Katselimme siis touhua syrjemmältä ja harmittelin, kun videokamera oli jäänyt taas aamupökkyrässä kapselihotelliin eikä sitä enää ehtinyt hakea. Lopulta juhla alkoi ja kuvasin menoa valokuvin. Pyhättö painoi kuulemma noin 1000 kiloa ja ulkona oli lämmintä lähemmäs 40 astetta. Hikikarpalot kirposivat myös kantajien otsille, kun he tanssien ja laulaen kuljettivat pyhättöään ympäri korttelia. Kaikki oli valtavan mielenkiintoista ja tunsin olevani etuoikeutettu, kun meidät oli kutsuttu seuraamaan tapahtumia.
Lopulta kun olimme jo lähdössä pois, huomasimme ettei juhla ollut suinkaan ainut kaupungissa, vaan lähes joka korttelilla oli oma pyhättönsä, hellyyttävimpänä oli lasten oma pyhättö, joka oli koristeltu leluin ja nappisilmäiset pallerot soittivat edellä kulkevassa vaunussa suurta rumpua yksinkertaisella kompilla. Muistikorttini oli ikävästi täyttynyt juuri, etten saanut otettua kuin muutaman kuvan tästä toisesta kulkueesta.
Olemme nyt viimeisen yön japanilaisessa majatalossa eli ryokanissa ja nukumme tatamilattialla. Huoneiden ovet avautuvat liukumalla, samoin ikkunat. Tämä on 50-luvulta peräisin oleva puurakennus, jossa on noudatettu perinteistä japanilaista rakennustekniikkaa, eli nauloja ja muita ei ole käytetty. Äänieristys on olematon, mutta minun nukkumistani se ei häiritse. Eikä tässä ehdi taas paljon nukkuakaan, koska kello soi jo parin tunnin päästä. Japania tulee ikävä.
perjantai 16. syyskuuta 2011
Linkki haastatteluun Ylen areenassa
Myöhästyneille vielä linkki Ylen arenaan, jossa haastattelu on kuunneltavissa osoitteesta:
http://areena.yle.fi/player/index.php?clip=1316173102946&language=fi
Enjoy!
http://areena.yle.fi/player/index.php?clip=1316173102946&language=fi
Enjoy!
Punainen matka kuunneltavissa Radio Savossa!
Voitte kuunnella haastattelun, joka tulee tänään perjantaina 16.9. ulos Radio Savosta klo:16:40, joten kuunnelkaa kaikki, jotka satutte olemaan linjoilla. Ohjelman voi kuunnella myös netistä osoitteesta:
http://yle.fi/alueet/savo/radio-savo/
Myöhemmin se on kuultavissa ohjelmissa sekä ylen areenassa. Laitan niistä vielä linkit myöhemmin tulemaan.
http://yle.fi/alueet/savo/radio-savo/
Myöhemmin se on kuultavissa ohjelmissa sekä ylen areenassa. Laitan niistä vielä linkit myöhemmin tulemaan.
Näyttely Osakan paikallislehdessä
Tässä teille linkki näyttelyarvioon, joka oli paikallisessa lehdessä Osakassa:
http://www.nnn.co.jp/dainichi/news/110909/20110909022.html
Ja teitä helpottaakseni laitan myös käännöksen englanniksi, joka on ehkä melkein oikein:
A vivid red theme - Finnish modern art exhibition
A Finnish modern art exhibition has been opened in CASO gallery in Osaka (address).
There are about 50 objects/performances (based on "red") displayed, Scandinavian/North European art to be experienced. Until 18th (of September?). Free entrance.
A modern art artist from Osaka opened an exhibition in Helsinki Ava/Aba gallery in September last year. The managers of the same gallery, a married couple Helena and Edson Cardoso introduced Finnish artists.
On the opening day, the 6th, Kirsi Pitkänen-san showed her performance. From within a transparent balloon, she inflated small red balloons and touched hands of the audience and entertained the arriving people.
Helena-san (55) had chosen the red theme from the image of the Japanese national flag.
"I want the artists to enjoy the red image", said one artist, Kaisu Lundelin (Runderin?), and expressed her desire to "attempt to exchange the mutual sense of beauty of the Finnish and Japanese".
A modelling (?) artist from Yao city, Sano/Saya Sakahisa/Shouji/Yoshihisa-
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Terveisiä hornankattilasta!
Olemme tällä hetkellä edelleen Beppussa ja huomenna matkaamme kohti Tokiota, joka onkin matkamme viimeinen pysäkki. Kerrottavaa riittäisi kuitenkin aina Vladivostokista alkaen ja saapa nähdä kuinka paljon kuulumisia ehdin päivittää ennen Suomeen saapumistamme. Mutta nyt emmem kuitenkaan vielä puhu mitään kodista tai Suomesta, koska olemme täällä - hornankattilassa eli Beppussa.
Beppu on Japanin kuumien lähteiden pääkaupunki eikä suotta. Joka ikisessä kulmassa tuntuu pulputtavan ja kihisevän joku vesisuoni. Olemme majoittuneet Khaosan Beppu -nimiseen guest houseen, joka on erittäin miellyttävä hostelli japanilaistyylisine tatamilattiahuoneineen. Lisäksi huoneet ovat edullisia, henkilökunta puhuu englantia ja osaa neuvoa meitä hyvin paikallisiin tapoihin ja opastaa parhaisiin paikkoihin.
Tämä päivä on ollut taivaallinen. Monen viikon rinkan raahaamisen ja junassa matkustamisen jälkeen kuumissa lähteissä lilliminen on tuntunut mahtavalta. Kolottavat jäsenet rentoutuvat siellä kummasti ja ajatukset avautuvat miettimään uusia teoksia ja tyhjyyttä - joka on myös hyvin tärkeä osa taiteilijan arkea. Pitää uskaltaa kohdata tyhjyys ja pitää uskaltaa mennä tyhjyyteen silloin kun tuntuu että kaikki kaatuu päälle jos töitä on liikaa.
Pitkien ja nautinnollisten yöunien jälkeen futon-sängyllä tatamilattian tuoksussa kävimme ostamassa aamiaisemme läheisestä ruokakaupasta ja menimme nauttimaan sen meren rannalla. Ilma oli kuuma ja pilvetön, mutta varjossa saimme nauttia pienestä tuulenvireestä ja siitä, kun joku paikallinen otti juuri päivänokosia viereisellä penkillä ja hänen toverinsa kävi välillä tökkimässä nukkujaa sormenpäillä jalkapohjiin ja heinänkorrella nenään. Uni maittoi toverille kuitenkin siinä määrin, ettei edes pahinkaan kutitus päässyt herättämään ruususen unta. Ja hyvä niin.
Aamiaisen jälkeen lähdimme samoilemaan tulikuumalle rantahietikolle ja annoimme meren huuhtoa varpaitamme. Intouduin merestä niin, että kävelin lopulta vaatteet päällä kokonaan veden alle ja kelluin aaltojen vietävänä hetkisen. Tämän jälkeen tutkin rannalta löytyviä simpukoita ja muita kummallisuuksia. Vaikka vaatteet olivat litimärät, valuin hetken päästä taas hikeä, joten siirryimme takaisin varjoon ja päätimme lähteä hostellille suunnittelemaan päivän ohjelmaa.
Beppu on täynnä onseneita eli kuumia lähteitä sisältäviä kylpylöitä. Kylpyjä on myös tarjolla useita erilaisia, on mutakylpyjä, hiekkakylpyjä, mineraalikylpyjä, suolakylpyjä jne. Lisäksi vuoristossa olisi piilossa olevia kylpyjä, jotka eivät maksa mitään, kunhan ne vaan löytää. Mikä olisikaan ihanampaa kuin samoilla vuorilla ja piipahtaa välillä rentoutumassa kuumassa lähteessä keskellä tarunomaisia maisemia. Mikäli varallisuuteni ja aikani riittäisi, viettäisin mieluusti vuoden lillien erilaisissa kylvyissä. Nyt oli kuitenkin pakko tehdä päätöksiä. Valitsimme siis mutakylvyn, jota kehuttiin harvinaiseksi kokemukseksi, lisäksi muta tekee hyvää iholle, mikä taas tekee hyvää meille, koska emme ole edelleenkään päässeet saunaan koko reissumme aikana.
Matkaa mutakylpyyn oli bussilla vajaan puolen tunnin verran ja tapamme mukaan saavuimme paikkaan sen verran myöhään, että aurinko oli jo alkanut laskea. Olen havainnut tämän saman ongelman myös Suomessa. Juuri siihen aikaan kun minä alan päästä vauhtiin, on muu ympäröivä yhteiskunta jo menossa yöpuulle ja sulkemassa paikkojaan. Mistähän mahtaisi löytyä paratiisi yökukkujille ja joustavaan aikakäsitykseen tottuneille? Japanilaiset ovat tietyssä määrin hyvin samanlaisia kuin suomalaiset. He nimittäin ovat hyvin järjestelmällisiä, säntillisiä, kuuliaisia ja ohjeita noudattavia. Tosin japanilaiset ovat sitä huomettavan paljon enemmän kuin suomalaiset.
No mutta ennen kuin tapani mukaan harhaudun polulta, niin palaan asiaan. Saavuimme siis kylpylään puolitoista tuntia ennen sulkemisaikaa ja solkotimme englantia melkein täysin japania puhuvalle lipunmyyjälle, joka puolestaan sai solkotettua meidät suunnilleen oikeaan suuntaan eli kylpyjen suuntaan.
Valitsimme kylpylän osittain myös siksi, että osa kylvyistä oli naisille ja miehille yhteisiä eikä meidän tarvitsisi olla koko aikaa eri tiloissa ja voisimme yhdessä ihailla maisemia ja vaihtaa ajatuksia ja tuntemuksia. Naisten osastolla oli ensin japanilaistyylinen peseytymisalue, eli pikkujakkaralla istuen huuhdotaanämpärin avulla keholta pois kaikki ylimääräinen, jonka jälkeen voi siirtyä nauttimaan varsinaisista kylvyistä. Ensimmäinen kylpy oli kuin linnunmaitoa, värikin oli samanlainen. Kylpy ei ollut syvä, vain kaksi askelmaa alaspäin ja pohjalla istuen pystyi nauttimaan veden lämmöstä ja rikin "tuoksusta" ja rentoutumaan kuuntelemalla pulputusta, joka tuli läheisestä lähteestä mistä kylpylä sai vetensä. Vesi oli kuumaa muttei helvetillisen kuumaa.
Toinen kylpy olikin mutakylpy, joka oli hyvin mielenkiintoinen kokemus. Veden pinta näytti samanlaiselta kuin aikaisempi mineraalikylpykin, mutta kylvyn pohja oli täynnä liukasta mutaa, joka tuntui aluksi hyvin epämääräiseltä jalkapohjia vasten. Hetken tunteeseen totuttua alkoi kuitenkin nauttia ja rentoutua.
Mutakylvystä siirryin höyrykylpyyn, joka tarkoitti kuumasta lähteestä voimaansa saamaa höyrysaunaa, erittäin miellyttävä kokemus sekin. Saunan ulkopuolella oli virkistävä kylmempi lähde, jossa pystyi huuhtomaan välillä kehoaan saunomisen välillä.
Koska lipunmyyjä ei osannut kunnolla englantia ja koska me taas emme osanneet sanaakaan japania, oli minulle yhteisten kylpyalueiden löytäminen haastavaa. Pyörin alueella kuin puolukka pihakeinussa ja päädyin lopulta istumaan viereiseen kuumaan lähteeseen, jossa oli hierova suihku. Myöhemmin kävi ilmi, että tämä oli miesten aluetta. Oli kuitenkin jo niin myöhä (seitsemän illalla no jo myöhä japanilaisille), ettei muita kylpijöitä ollut paikalla.
Kun Heikkiä ei alkanut näkyä, aloin epäillä olevani väärässä paikassa. Lähdin seikkailemaan uudestaan ja päädyin lopulta kuin ihmeen kaupalla ulkoaltaaseen, jossa odottivat tutut kasvot. Kyseessä oli naisille ja miehille tarkoitettu yhteinen sekamuta-allas, jossa mahtui jo liikkumaankin paremmin. Mutavesi ei ollut joka puolelta yhtä kuumaa, joten kylpijä pystyi valitsemaan haluamansa lämpötilan. Yhdessä kohdassa allasta pylputti kivien välistä, mikä taas oli merkki siitä että siinä oli kuumaa. Altaan pohja oli täynnä luonnonkiviä, joita ei oltu aseteltu mitenkään lattian pintaa kuvastamaan, vaan ne olivat luonnollisissa asennoissa, osa korkeammalla ja osa matalammalla ja liikkujan pitikin edetä hyvin rauhallisesti mudan keskellä, jos halusi selviytyä satuttamatta varpaitaan törröttäviin kiviin.
Aika alkaassa tuntui valuvan liian nopeasti ja pian olikin jo aika poistua. Kylvyn seurauksena oli hyvin raukea, rentoutunut ja hyvä olo, iho oli kuin linnunmaitoa kylpemisen jälkeen. Olimme nähneet bussimatkan aikana niin mielenkiintoisia savuavia kuumia lähteitä, puita ja muita mielenkiintoisia paikkoja, ettemme halunneet mennä enää bussilla takaisin, vaikka matkaa olikin takaisin kaupunkiin reilut 8km. Päätimme siis kävellä. Tämä osoittautuikin loistavaksi vaihtoehdoksi. Matkalla bongasimme puiden seasta höyryäviä onseneita, jotka muodostivat tuulen mukana liikkuvia tarunomaisia savupatsaita. Heikki oli ottanut Led lenserin mukaan ja pääsyimme leikkimään varjoleikkejä heijastaen käsillämme kuvia puiden oksiin ja savuun. Tämä oli niin kivaa ja näytti niin hyvältä, että aloin kuvaamaan käsien liikkeitä kameran laukaisin pohjassa. Tästä sainkin loistavaa materiaalia tulevaa videoteostani ajatellen. On hassua missa kaikissa tilanteissa sitä päätyykin tekemään töitä ja kuinka mukavaa se voi olla!
Uupuneina palasimme takaisin majapaikkaamme, nautimme lasillisen paikallista hyvää punaviiniä, söimme hieman kalaa ja minä jäin päivittämään blogia Heikin jo mennessä nukkumaan. Aika ei tunnu millään riittävän kaikkeen mitä haluaisi tehdä ja kokea. Kello on nytkin jo puoli viisi ja huone täytyy luovuttaa huomenna (eli tänään) yhteentoista mennessä. Ennen sitä haluan kuitenkin vielä kokea hostellin oman onsenin sekä ulkona olevan, jaloille tarkoitetun onsenin, joka tuntuu taivaalliselle ja rentouttaa ennen kuin taas nostamme rinkat selkään ja suuntaamme katseemme kohti Tokiota.
Beppu on Japanin kuumien lähteiden pääkaupunki eikä suotta. Joka ikisessä kulmassa tuntuu pulputtavan ja kihisevän joku vesisuoni. Olemme majoittuneet Khaosan Beppu -nimiseen guest houseen, joka on erittäin miellyttävä hostelli japanilaistyylisine tatamilattiahuoneineen. Lisäksi huoneet ovat edullisia, henkilökunta puhuu englantia ja osaa neuvoa meitä hyvin paikallisiin tapoihin ja opastaa parhaisiin paikkoihin.
Tämä päivä on ollut taivaallinen. Monen viikon rinkan raahaamisen ja junassa matkustamisen jälkeen kuumissa lähteissä lilliminen on tuntunut mahtavalta. Kolottavat jäsenet rentoutuvat siellä kummasti ja ajatukset avautuvat miettimään uusia teoksia ja tyhjyyttä - joka on myös hyvin tärkeä osa taiteilijan arkea. Pitää uskaltaa kohdata tyhjyys ja pitää uskaltaa mennä tyhjyyteen silloin kun tuntuu että kaikki kaatuu päälle jos töitä on liikaa.
Pitkien ja nautinnollisten yöunien jälkeen futon-sängyllä tatamilattian tuoksussa kävimme ostamassa aamiaisemme läheisestä ruokakaupasta ja menimme nauttimaan sen meren rannalla. Ilma oli kuuma ja pilvetön, mutta varjossa saimme nauttia pienestä tuulenvireestä ja siitä, kun joku paikallinen otti juuri päivänokosia viereisellä penkillä ja hänen toverinsa kävi välillä tökkimässä nukkujaa sormenpäillä jalkapohjiin ja heinänkorrella nenään. Uni maittoi toverille kuitenkin siinä määrin, ettei edes pahinkaan kutitus päässyt herättämään ruususen unta. Ja hyvä niin.
Aamiaisen jälkeen lähdimme samoilemaan tulikuumalle rantahietikolle ja annoimme meren huuhtoa varpaitamme. Intouduin merestä niin, että kävelin lopulta vaatteet päällä kokonaan veden alle ja kelluin aaltojen vietävänä hetkisen. Tämän jälkeen tutkin rannalta löytyviä simpukoita ja muita kummallisuuksia. Vaikka vaatteet olivat litimärät, valuin hetken päästä taas hikeä, joten siirryimme takaisin varjoon ja päätimme lähteä hostellille suunnittelemaan päivän ohjelmaa.
Beppu on täynnä onseneita eli kuumia lähteitä sisältäviä kylpylöitä. Kylpyjä on myös tarjolla useita erilaisia, on mutakylpyjä, hiekkakylpyjä, mineraalikylpyjä, suolakylpyjä jne. Lisäksi vuoristossa olisi piilossa olevia kylpyjä, jotka eivät maksa mitään, kunhan ne vaan löytää. Mikä olisikaan ihanampaa kuin samoilla vuorilla ja piipahtaa välillä rentoutumassa kuumassa lähteessä keskellä tarunomaisia maisemia. Mikäli varallisuuteni ja aikani riittäisi, viettäisin mieluusti vuoden lillien erilaisissa kylvyissä. Nyt oli kuitenkin pakko tehdä päätöksiä. Valitsimme siis mutakylvyn, jota kehuttiin harvinaiseksi kokemukseksi, lisäksi muta tekee hyvää iholle, mikä taas tekee hyvää meille, koska emme ole edelleenkään päässeet saunaan koko reissumme aikana.
Matkaa mutakylpyyn oli bussilla vajaan puolen tunnin verran ja tapamme mukaan saavuimme paikkaan sen verran myöhään, että aurinko oli jo alkanut laskea. Olen havainnut tämän saman ongelman myös Suomessa. Juuri siihen aikaan kun minä alan päästä vauhtiin, on muu ympäröivä yhteiskunta jo menossa yöpuulle ja sulkemassa paikkojaan. Mistähän mahtaisi löytyä paratiisi yökukkujille ja joustavaan aikakäsitykseen tottuneille? Japanilaiset ovat tietyssä määrin hyvin samanlaisia kuin suomalaiset. He nimittäin ovat hyvin järjestelmällisiä, säntillisiä, kuuliaisia ja ohjeita noudattavia. Tosin japanilaiset ovat sitä huomettavan paljon enemmän kuin suomalaiset.
No mutta ennen kuin tapani mukaan harhaudun polulta, niin palaan asiaan. Saavuimme siis kylpylään puolitoista tuntia ennen sulkemisaikaa ja solkotimme englantia melkein täysin japania puhuvalle lipunmyyjälle, joka puolestaan sai solkotettua meidät suunnilleen oikeaan suuntaan eli kylpyjen suuntaan.
Valitsimme kylpylän osittain myös siksi, että osa kylvyistä oli naisille ja miehille yhteisiä eikä meidän tarvitsisi olla koko aikaa eri tiloissa ja voisimme yhdessä ihailla maisemia ja vaihtaa ajatuksia ja tuntemuksia. Naisten osastolla oli ensin japanilaistyylinen peseytymisalue, eli pikkujakkaralla istuen huuhdotaanämpärin avulla keholta pois kaikki ylimääräinen, jonka jälkeen voi siirtyä nauttimaan varsinaisista kylvyistä. Ensimmäinen kylpy oli kuin linnunmaitoa, värikin oli samanlainen. Kylpy ei ollut syvä, vain kaksi askelmaa alaspäin ja pohjalla istuen pystyi nauttimaan veden lämmöstä ja rikin "tuoksusta" ja rentoutumaan kuuntelemalla pulputusta, joka tuli läheisestä lähteestä mistä kylpylä sai vetensä. Vesi oli kuumaa muttei helvetillisen kuumaa.
Toinen kylpy olikin mutakylpy, joka oli hyvin mielenkiintoinen kokemus. Veden pinta näytti samanlaiselta kuin aikaisempi mineraalikylpykin, mutta kylvyn pohja oli täynnä liukasta mutaa, joka tuntui aluksi hyvin epämääräiseltä jalkapohjia vasten. Hetken tunteeseen totuttua alkoi kuitenkin nauttia ja rentoutua.
Mutakylvystä siirryin höyrykylpyyn, joka tarkoitti kuumasta lähteestä voimaansa saamaa höyrysaunaa, erittäin miellyttävä kokemus sekin. Saunan ulkopuolella oli virkistävä kylmempi lähde, jossa pystyi huuhtomaan välillä kehoaan saunomisen välillä.
Koska lipunmyyjä ei osannut kunnolla englantia ja koska me taas emme osanneet sanaakaan japania, oli minulle yhteisten kylpyalueiden löytäminen haastavaa. Pyörin alueella kuin puolukka pihakeinussa ja päädyin lopulta istumaan viereiseen kuumaan lähteeseen, jossa oli hierova suihku. Myöhemmin kävi ilmi, että tämä oli miesten aluetta. Oli kuitenkin jo niin myöhä (seitsemän illalla no jo myöhä japanilaisille), ettei muita kylpijöitä ollut paikalla.
Kun Heikkiä ei alkanut näkyä, aloin epäillä olevani väärässä paikassa. Lähdin seikkailemaan uudestaan ja päädyin lopulta kuin ihmeen kaupalla ulkoaltaaseen, jossa odottivat tutut kasvot. Kyseessä oli naisille ja miehille tarkoitettu yhteinen sekamuta-allas, jossa mahtui jo liikkumaankin paremmin. Mutavesi ei ollut joka puolelta yhtä kuumaa, joten kylpijä pystyi valitsemaan haluamansa lämpötilan. Yhdessä kohdassa allasta pylputti kivien välistä, mikä taas oli merkki siitä että siinä oli kuumaa. Altaan pohja oli täynnä luonnonkiviä, joita ei oltu aseteltu mitenkään lattian pintaa kuvastamaan, vaan ne olivat luonnollisissa asennoissa, osa korkeammalla ja osa matalammalla ja liikkujan pitikin edetä hyvin rauhallisesti mudan keskellä, jos halusi selviytyä satuttamatta varpaitaan törröttäviin kiviin.
Aika alkaassa tuntui valuvan liian nopeasti ja pian olikin jo aika poistua. Kylvyn seurauksena oli hyvin raukea, rentoutunut ja hyvä olo, iho oli kuin linnunmaitoa kylpemisen jälkeen. Olimme nähneet bussimatkan aikana niin mielenkiintoisia savuavia kuumia lähteitä, puita ja muita mielenkiintoisia paikkoja, ettemme halunneet mennä enää bussilla takaisin, vaikka matkaa olikin takaisin kaupunkiin reilut 8km. Päätimme siis kävellä. Tämä osoittautuikin loistavaksi vaihtoehdoksi. Matkalla bongasimme puiden seasta höyryäviä onseneita, jotka muodostivat tuulen mukana liikkuvia tarunomaisia savupatsaita. Heikki oli ottanut Led lenserin mukaan ja pääsyimme leikkimään varjoleikkejä heijastaen käsillämme kuvia puiden oksiin ja savuun. Tämä oli niin kivaa ja näytti niin hyvältä, että aloin kuvaamaan käsien liikkeitä kameran laukaisin pohjassa. Tästä sainkin loistavaa materiaalia tulevaa videoteostani ajatellen. On hassua missa kaikissa tilanteissa sitä päätyykin tekemään töitä ja kuinka mukavaa se voi olla!
Uupuneina palasimme takaisin majapaikkaamme, nautimme lasillisen paikallista hyvää punaviiniä, söimme hieman kalaa ja minä jäin päivittämään blogia Heikin jo mennessä nukkumaan. Aika ei tunnu millään riittävän kaikkeen mitä haluaisi tehdä ja kokea. Kello on nytkin jo puoli viisi ja huone täytyy luovuttaa huomenna (eli tänään) yhteentoista mennessä. Ennen sitä haluan kuitenkin vielä kokea hostellin oman onsenin sekä ulkona olevan, jaloille tarkoitetun onsenin, joka tuntuu taivaalliselle ja rentouttaa ennen kuin taas nostamme rinkat selkään ja suuntaamme katseemme kohti Tokiota.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)